Kaikki paitsi kierrätys on turhaa

On täysin ymmärrettävää, että maassa, jossa ihmisiä on Suomeen nähden 25-kertaisesti, syntyy myös jonkun verran enemmän jätettä. Varsinkin kun muoviin pakkaamisesta on tehty lähes taiteenlaji. Varoitus: bloggaus voi sisältää tuotesijoittelua.

Kun neljä viikkoa sitten saavuimme Sendaihin, vanhempi herrasmies asuntolan toimistolta kävi luovuttamassa meille kämppämme. Hän puhui riittävästi englantia ja antoikin mukavasti erilaisia sanallisia ohjeita asunnon laitteiden toiminnasta ja yleisestä ylläpidosta. Tämän lisäksi saimme nipun ohjepapereita, joista todettiin vain "please, read". Siinä nipussa oli mm. "2014 guide for sorting recyclables and waste, and how to put them out for collection" -julkaisu, vaivaiset 20 A4-sivua (joka toinen sivu englanniksi) jätteiden lajittelusta.

 

Nyt kun keittiölavuaarin alakaapin - jossa siis kansallisuudesta riippumatta ihmiset säilyttävät hetken jätteitään - ovi ei tahdo enää mennä kiinni, on aika tutustua entistä tarkemmin opasvihkoseen. Ei nyt sentään ihan ensimmäistä kertaa kuitenkaan, koska ihan mihin tahansa muovipusseihin täkäläisiä roskia ei saa laittaa. Toki myös eloperäinen eli haiseva jäteastia on pitänyt jo muutaman kerran tyhjentää. Paljoa ei maatuvaa täällä synny, ne ovat ylemmässä kuvassa oikealla mustassa pikkuämpärissä, ja sisältävät lähinnä banaaninkuoria, teenlehtiä ja talouspaperia.

Kun asuntolan tarjoamat kaksi ensimmäistä roskapussia melko nopeasti täyttyivät, piti käydä lähikaupasta ostamassa lisää. Omia muovipusseja, joita tässä maassa riittää, ei saa käyttää. Roskapussiin, jossa on vihreät merkinnät, tulevat kotitalousjätteet (lue myöhemmin: sekajätteet), ja punaisin merkinnöin varustettuun pussiin muovipohjaiset roskat. Kaikki olisi ihan hyvin ja suoraviivaista, ellei olisi myös erilaisia paperijätteitä. Tässä kohtaa avataan sivu 10 oppaasta.

Ehkä aika kultaa muistot, mutta esimerkiksi lukion matematiikan oppikirja on aivan selkeää ja nautittavaa lukemistoa oppaan paperinkierrätysohjeistukseen verrattuna. Yhtäläistä näille kahdelle hieman eri alan oppaalle on sivun rakenne. Ensin kerrotaan säännöt ja lainalaisuudet, ja sitten muutama esimerkki, miten niitä soveltaa. Matematiikassa vaan kaikki on niin jotenkin puhdasta, ja tehtävät yleensä ratkeavat tai ainakin päätyvät johonkin tulokseen tai todistukseen. Jätteenkierrätyksessä ei voi puhua ainakaan puhtaudesta, eikä lopputuloksena ainakaan ole mitään selkeää, vaikka sitä selvästi ja kovasti oppaan laatija on yrittänyt.

1) Sanomalehdet ja niiden liitteet pitää laittaa omaan pinoonsa, joka sidotaan paperinarulla ristiin rastiin. Aikakauslehtiä tai muita paperimateriaaleja ei saa laittaa samaan pinoon. 2) Aaltopahvilaatikot availlaan ja niistä tehdään oma pinonsa. 3) Mehu- ja maitotölkkipakkaukset pestään sisältä, avataan, kuivataan (tässä järjestyksessä) ja taas tehdään pino muovinaruilla yhteen sidottavaksi. Sisältä hopeisia (eli ilmeisesti foliovuorattuja) ei saa laittaa tähän pinoon. Logo pakkauksessa kertoo, mitkä pakkaukset kelpaavat kategorian nippuun. 4) Aikakauslehdet, katalogit ja muut kiiltävät moniväripainotuotteet omaan nippuun ja 5) muut paperimateriaalit omaansa. Helppoa, paitsi sitten on vielä poikkeukset, kuten vedenpitävät paperikupit, puhdistusaineilta haisevat pakkaukset, valokuvat jne. joita kaikkia ei tässä varmaan tarvitse kertoa. Todennäköisesti ajatus tuli jo selväksi. Ikävä on siis omia kierrätysastioita. Paperinkeräysastiaan saa sentään laittaa kaiken, jonka posti jaksaa postilaatikkoon kantaa ja loput sitten nelilokeroastian kartonki- ja pahvilokeroon.

Kerran viikossa jätekatokseen kannetut roskapussit ja paperiniput sitten noudetaan. Paikalle peruuttaa mollivoittoista, mutta korkealta ja kovaa tuulikellomaisen heleää pimputusta pitävä säiliöauto. Onhan kyseessä roskien viimeinen matka, joten ei siinä voi duurissa vetää. Silti Jäätelöauto-vainaan renkutus jää toiseksi, sen verran nupit kaakossa pitää kansalle kertoa, että jätteenkeräyslaitos on työn touhussa.

 

Työtä siinä tosiaan riittää, sillä yksi auto noutaa muoviroskapussit, toinen talousjätteen - johon ilmeisesti luetaan kaikki muu kuin muovi- ja paperijätteisiin kuuluvat - ja kolmas paperiroskat. Kaksi työntekijää kantavat roskapussit käsipelillä auton säiliöön, ja samalla myös silmämääräisesti lajittelevat jätteitä. Kuvassa noudetaan sekäjätteitä. Päivää aikaisemmin muoviroskia noutaneet roskakuskit heittelevät vääriä roskia sisältävät muoviroskien pussit sekäjätepuolelle. Aikaa tuossa tuhraantuu aika paljon enemmän kuin kotona makasiininkulmalla kahden viikon välein käväisevällä nelilokeron tyhjentävällä roska-autolla. Ihme muuten, ettei japanilaisia roska-autoja ole sävytetty sen mukaan, minkä värisillä tunnuksilla olevia roskapusseja ne ottavat sisäänsä. Kaikki ovat vihreitä.

Meillä täällä on sentään noin hieno jätekatos, johon asukkaat toimittavat useasta alueen kerrostalosta roskansa. Omakotitaloalueellahan roskapussit laitetaan katujen varsilla oleviin verkkosäkkeihin, josta ne sitten noudetaan. Jätteet pitää laittaa verkkosäkkeihin juuri tiettyyn aikaan viikosta, hajuhaittojen ja eläinkunnan toimien vuoksi. Suuresta kansasta riittää työvoimaa ajelemaan miljoonakaupunkien katuja viikottain vaikeasti ymmärrettävän pitkän matkan.

Niin, ja sitten on vielä nesteisiä tuotteita sisältävät pakkaukset, joita meillä ei tietenkään juurikaan kerry, mutta joille on katoksessa omat korinsa. Minkäänlaista pullopanttipalautusjärjestelmää täälläkään ei ole. Itse asiassa sellaiseen on matkoillaan törmännyt vain Pohjoismaissa ja Virossa. Vielä minulle ei ole selvinnyt, miten ne noudetaan. Sen selviämistä odotellessa on pakko sisustaa työpöydäntaustaa omalla kokoelmalla. Ihmisellä esihistoriallinen keräilyvietti välillä puskee esiin, ja pitäähän sitä jotenkin selviytyäkin.

Koizumi - mutta ei se vanha pääministeri

Kyllä miehellä pitää grilli olla. Vaikka vaan ihan pienikin. Ja vaikka se oikeasti olisi leivänpaahdin.

Jo heti toisena päivänä Peen piti mennä opistolleen tervehtimään ohjaavaa proffaansa sekä meitä hakuprosesseissa paljon auttanutta toimistotätiä. Minut siis jätettiin ihan yksin keskikaupungille tutkimaan, mitä Sendailla on tarjottavana yenien hukkaamismielessä. Mielestäni aika vastuutonta ja hullunrohkeaakin, lukeehan viisumissanikin kategorian kohdalla "dependent" eli käännettynä "riippuvainen, elätti, riippuva". Olen siis jotakuinkin Peen holhouksen alla, myös laillisesti. Jonkinlaisen holhouksen allahan varmaan kaikki parisuhteessa elävät ja varsinkin avioliittoon askeltaneet karvanaamat ovat, mutta täällä olen ihan viranomaistodistuksella elättinä.

Sendain keskusaseman infopisteeltä hain itselleni bussikartat ja neuvot, millä bussilla pääsee kotikulmille. Siellä sentään osattiin palvella kohtuullisella englannilla, joten ymmärsimme jotakuinkin toisiamme. Loft-nimisessä tavaratalossa epäonnistuneen tyynynhankintareissun jälkeen ajauduin Labi-tekniikkatavarataloon. Se ei ole ihan pieni, viisi kerrosta, joista yksi vastaa noin puolta Raision Itäniityntien Gigantin Megastoresta. Labista saa siis kaikkea sähköllä toimivaa, ihan kaikkea ja vähän muutakin.

Suunnitelmana oli hankkia ainakin veden- ja kahvinkeitin sekä leivänpaahdin. Tutkinkin vaihtoehtoja pitkään ja tasaiseen, otin kuvia myöhempiä neuvotteluja varten ja sain hukattua mukavasti puolitoista tuntia kolmesta käytettävänä olevasta. Eniten käytin aikaa leivänpaahtimien hyllyvälissä. Meikäläiset leivänpaahtimet olivat arvossaan (alkaen 5000y), joten huomioni kiiinnittyi Koizumiin. Se on aito kiinantuonti ja siten edullinen vaihtoehto. Täkäläiset leivänpaahtimet näyttävät siis tällaisilta.

Viikonlopun jälkeen maanantaina satoi, koska taifuunin rippeet pyyhkäisivät Sendain yli. Kävimme yhdessä tuumin kodinkoneostoksille, koska pitäähän näin isoissa hankinnoissa olla koko perhe mukana. Veden- ja kahvinkeitto-ongelmat oli jo menneellä viikolla ratkaistu Sendain IKEAssa kaasulieden kestävillä kattiloilla ja pressopannulla. Leivänpaahtimia IKEA ei vielä myy, joten Labiin. 

Tiedämme, että puolen vuoden päästä ongelmana on päästä eroon kaikesta tavarasta, jota nyt hankimme. Ihan kovin montaa härveliä ei sisälläni asuva pieni vihreä mies kestä heittää roskiin. Ensimmäisessä kuvassa oleva karvalakkimalli maksoi tarjouksessa 2670 yeniä veroineen eli vajaat kakskymppiä euroina ilmaistuna. Huomiomme kiinnittyi kuitenkin mallin isoveljeen, joka on tehoiltaan vastaava, mutta syvempi malli, johon mahtuu pakkauslaatikon mukaan 25 cm halkaisijaltaan oleva pizza "OK". Se oli sitten pakko saada, vaikka maksoi yli kolmetonnia. Lähtöhinta oli yli viisitonnia, eli ostin, kun halvalla sain. 

Kiinnostuitko? Taidan laittaa tämän aikanaan nettihuutokauppaan kovaan hintaan. Vastaanottaja maksaa tietty postimaksut, mutta saa kaupanpäälle adapterin, jolla laitteeseen saa virtaa suomalaisesta verkkovirtapistokkeesta. Toivottavasti järjestelmällä on valmiiksi mietittynä jokin järkevä ratkaisu sille, mihin kaikki täällä vain hetken oleilevat opiskelijat tavaransa kierrättävät.

Kassalla neidillä oli hauskaa, kun hän huomasi, että meillä oli hauskaa. Pakkauspahvilaatikkoa ei pakattukaan muovipussiin, vaan pakkausremmeistä napsaistiin yksi poikki ja kahden muun väliin viritettiin muoviset kantokahvat. Jotenkin veikeä ja samalla toimiva ratkaisu. Paketin päälle viritettiin vielä muovi, jossa kantokahvan reiät olivat valmiina. En tiedä, olisiko muovia tullut, ellei olisi ollut sadepäivä. Ensin ajattelin, että tuohan on hyvä, ei tarvita muovipussia. Mutta pian tajusin, että taitaa kulua enemmän öljyä noiden kovamuovisten kahvojen valmistamiseen kuin muovipussin. Lisäksi kahvoissa on pehmennyksenä pari kierrosta kuplamuovia.

Koizumin ensimmäinen koitos olikin seuraavana aamuna varsin kunniakas. Se sai paahtaa viimeiset ruispalamme, jotka riittivät siis kuudeksi aamuksi. Laitteessa on uunin katossa ja pohjassa loisteputken näköiset vastukset, jotka hohkaavat hetken punaisina. Ihan aitoa paahtoleipää sillä saa ja pitäisi pystyä vähän muutakin lämmittämään, koska siinä on ritilän lisäksi pieni "uunipelti".

Melko paljon sitä pystyy näköjään kirjoittamaan leivänpaahtimen hankinnasta. Ei mulla vielä ole tylsää ollut, jos joku tästä sellaista päättelee. Kuulin, että blogiani käytetään kotimaassa päin maailmaa iltasatuna, joten eiköhän tämä jo lukijalta jää lukematta.

Ai niin, otsikko. Minulle saatettiin tiedoksi, että Junichiro Koizumi -niminen herra on ollut Japanissa menestyksekkäästi 2000-luvun alussa pääministerinä. Menestyksekkäästi ainakin sillä perusteella, että keikkui virassaan kokonaiset viisi vuotta. Japanissahan pääministeriä on vaihdettu viime vuosina kuin kertakäyttöpartateriä. Tällä kirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään yhtymäkohtia herra Koizumin kanssa. Myöskään eläimiä ei vahingoitettu tätä bloggausta kirjoitettaessa.