Liikennevälineet - linjuriauto on maanteiden ässä

Sendain katujen ässä julkisten liikennevälineiden osalta on linja-auto. Pyörällä pääsee aina aivan perille saakka, mutta kovin pitkiä matkoja ei pimeillä kaduilla kuitenkaan viitsi polkea. Sendain metro rajoittuu oikeastaan yhteen linjaan ja paikallisjuna kiertää kaupungin pohjoispuolelta keskusasemalle ja siitä edelleen etelään. Bussilinjat kattavat koko oleellisen kaupunkialueen ristiin ja rastiin.

Miksi bloggaus tällaisesta itsestäänselvyydestä? No, koska jälleen on jotain täällä ajateltu toisinpäin kuin lännempänä. Japanissa linja-autokyydistä maksetaan vain juuri sen verran kuin siitä on nautittukin, eikä lipuntarkastajia ilmeisestikään tarvita. Homma toimii nimittäin näin.

Kaupunkiliikenteen bussiin noustaan aina keskellä vasenta kylkeä olevasta ovesta. Jos ei omista kausikorttia tai muuta valmiiksi maksettua lipuketta, otetaan ovensuussa olevasta laitteesta pieni (noin 2 cm x 4 cm) valkoinen lappunen. Se on ihan tavallista paperia ja siinä hädin tuskin näkyy numero, joka ilmeisesti kertoo, miltä linjan pysäkiltä tai vyöhykkeeltä nousit kyytiin. Mitään ei siis makseta vielä autoon noustessa, kuten olemme tottuneet.

Etuosassa, tuulilasin yläpuolella on taulu, jossa on numeroita ykkösestä pariin-kolmeenkymmeneen muutamassa rivissä. Jokaisen numeron alla on numeronäyttö, jossa summat nousevat matkan edetessä. Perusmaksu autoon noustessa on 150 jeniä. Ovella otetun lappusen numeron alla lukee siis aluksi 150, lopuksi jokin vähän suurempi luku.

Rahanvaihto-rahastinhärveli. Molempiin laitetaan rahaa, mutta toinen on reilumpi ja antaa takaisin.

Kun päätät nousta pois linjurista, tuleekin jännempää. Tasaraha eli kasa kolikoita olisi paras vaihtoehto. Ellei taulun osoittamaa summaa löydy, niin jokaisessa bussissa on rahanvaihtoautomaatti. Liian rahoissaan ei saa olla, sillä automaatille kelpaa korkeintaan 1000 jenin - eli pienin - seteli. Rahanvaihtoautomaatti on nopea, mutta vielä nopeampi on sen takana keskikonsolissa oleva rahastin, jonka aukkoon tiputetaan tuo pieni mystinen lappunen ja tasarahakolikot. Kuskille vielä morjes ja radalle... eiku kadulle.

Helppoa, nopeaa ja rehellistä. Rahastinhärveli on ehkä vielä hämmentävämpi kuin esimerkki japanilaisesta rehellisyydestä. On ihan sama miten tuon kädessä hikoilleen lappusen kolikoiden seassa laitteen aukkoon tipautat, hyvin nopeasti numerot juoksevat yläpuolella olevan taulun osoittamasta summasta kohti nollaa. Maksutapahtuma rahanvaihtoineen ei vie aikaa sen enempää kuin uusien matkustajien nousu bussiin. Olisi erittäin helppoa vain kävellä ulos maksamatta, joko keskellä bussia olevasta ovesta tai vaikka etuovestakin. Pummilla matkustajiin ei silti täällä törmää, sellainen käytös ei vaan kertakaikkiaan taida sopia.

Ai niin, tietyille pysäkeille bussi pysähtyy aina, vaikkei kukaan nousisi sisään tai pois. Tämä on ilmeisesti aikataulullinen juttu, tiettyyn aikaan pitää olla tietyllä pysäkillä. Bussikuskilla on päässään kuulokkeet ja mikrofoni, joihin hän puhuu matkan aikana melko paljon, mm. kertoo jokaisen pysähdyksen jälkeen, että bussi lähtee liikkeelle, tai että nyt saavutaan tietylle maksualueelle. Lisäksi automaattiääni täyttää liikkeelläoloajan hetket kertomalla seuraavan pysäkin ja kenen tulisi jäädä missäkin pois. Esimerkiksi "Daigagu-Byoin Mae, keskussairaalaan matkalla olevien tulisi jäädä pois tällä pysäkillä". Ai mistä tiedän? Onko mun japanin kuullun ymmärtäminen kehittynyt yliluonnollisen nopeasti? No ei ihan, automaattineiti kuuluttaa pysäkit sekä japaniksi että englanniksi.

Sendaihin julkisia liikennevälineitä käyttämään tähtäävien matkailijoiden kannattaa tutustua edellä käsiteltyä aihetta käsitteleviin virallisiin sivuihin (linkki).

Kulttuuria se on varsinkin koriskulttuurikin - osa 1

Korispyhättömme synnyinkunnassamme on melko uusi ja seudun hienoimpia, ellei hienoin. On kuitenkin selvää, että miljoonakaupungista pitää löytyä vähän hulppeampi ja avarampi sali. Kaikki pitää suhteuttaa asukaslukuun. Vai pitääkö?

Ensimmäinen kokemuksemme japanilaisesta koriskulttuurista on vuosien takaa, kun Turun Riennossa pelasi yhden kauden japanilainen vaihto-oppilastyttö. Seuramme naisjoukkue pelasi silloin ko. joukkueen kanssa samassa sarjassa, joten pelasimme pari kertaa kauden aikana vastakkain. Pieni, iloinen ja vikkelä japanilainen pomputti palloa voimakkaasti kuljettaessaan ja omasi varsin hyvän pelisilmän, ollen silloisen joukkueensa kantavia voimia pelinrakentajan paikallaan.

Koriskausi Japanissa alkaa samalla viikolla Suomen Korisliigan kanssa. Jo IKEAn retkellämme tutustuimme muutamaan, tosin aika vähäpuheiseen paikallisseuran pelaajaan ja maskottiin.

  

Pitihän tuokin kokea, siis Japan Basket Leaguen avausottelu Sendai 89ers - Iwate BigBulls. Lippuja yritettiin ensin suomentaa internetistä, mutta varmemmaksi keinoksi osoittautui läheiseen konbiniin eli tuollaiseen yllättävän lähellä olevaan pikkukauppaan meneminen. Jokaisessa konbinissa taitaa olla yhdistetty kopiokone-faksi-laskunmaksu-lipunmyynti -automaatti, josta hetken aikaa kosketusnäyttöä lätkimällä saa tulosteen, jonka loppusumman kassalle maksamalla saa liput. Lipputarjontaa eri tapahtumiin tuntui automaatissa olevan sellaisen suomalaisen Lippupalvelun verran.

Susijengin maajoukkuepaidat päällä suuntasimme lauantai-illan vietoksi jo tuttua reittiä kohti Xebio Arenaa. Ihan komea halli onkin ja pitääkin olla, koska se toimii ainakin viiden eri lajin joukkueen kotiottelupaikkana (joukkueiden liput kuvassa hallin ulkoseinällä). Olipa kummallista olla kerrankin hyvissä ajoin jossakin. Taitaa tämä maa jotenkin meihin jo vaikuttaa.

 

Lipuntarkastuksen jälkeen sai otteluohjelmalehtisen ja pari muuta painotuotetta (mainosta) sekä pienen lappusen, jossa oli numero, minulla 2 ja Peellä 8. Ottelun isäntänä toimi Sapporo, peruselintarvike. Pääkäytävällä oli aikamoinen kuhina, myyntipisteitä vieri vieressä. Yhdellä kohtaa oli hiljaisempaa. Se on varsin hyvä esimerkki japanilaisesta rehellisyydestä. Kävin puoliajalla varmistamassa tuotteiden aitouden. Tuossa alla olevassa kuvassa on seinällinen Sapporoa täysin vartioimatta. Eikä varmastikaan yhtään puuttunut, kun niitä sponsorin edustajat alkoivat matsin jälkeen jakaa. Tuohan olisi sama, kun suomalaiseen messutapahtumaan tuotaisiin kaivollinen kossua ja annettaisiin kansalle kauhat käteen. Tai siis ei olisi sama, olisi täysin vastakohta. En silti väitä suomalaisia tässä esimerkissä epärehellisiksi, vaan epäilen, ettei vastaava asettelu toimisi suomalaisessa yleisötapahtumassa.

 

Paljon oli "rituaaleja" ennen kuin peli alkoi. Kyseessä taisi olla seuran 10-vuotisjuhlaottelu, en tiedä mistä laskien. Todennäköisesti kymmenen vuoden takaa. Vanhoja tähtipelaajia esiteltiin, cheerleaderit heiluivat kentällä ja katsomossa pienemmät, tulevat huiskujenheiluttajat kehottivat yleisö mukaan kannustamaan. Kotijoukkue piiritti maskottia ja keräsi tsemppiä tulevaan. Kuten kaikkialla, paljon oli puhetta ja meteliä. Jostain syystä kaikki pitää puhua ja aina jonkun pitää puhua, on sitten kyseessä ihminen tai laite.

 

Pelaajaesittelyssä aloitusviisikko esiteltiin viimeisenä - kuten meilläkin - ja suurin tähti ihan viimeisenä - kuten meilläkin. Täällä vaan suurin tähti onkin pienin eli bloggauksen ekassa kuvassa (oikealla) poseeraava Takehiko Shimura, takamies, 160 cm. Miehen elkeet olivat yleisönsä ottavat, egoa ja itseluottamusta tuntui riittävän. Valitettavasti tässä ottelussa hänen peliesityksensä eivät olleet odotusten mukaisia. Iloinen, vikkelä ja kova pomputtamaan hänkin tuntui olevan. Kummankin joukkueen viisikko oli läpi ottelun aika samanlainen, vähintään kolme tummaa ja korkeintaan kaksi omaa poikaa kentällä. Vaihtoja ei juuri tehty eli rotaatio oli noin yhden vaihdon verran jaksoa kohti.

Itse pelissä ei ollut paljoakaan varsinaisia koripalloilullisia hienouksia. Peli oli nopeata, mutta muuten ei kovin miellyttävää tai hyvätasoista. Mielestäni aika rumasti sai pelata väärin. Epäurheilijamaista ei tunnettu ollenkaan ja yksi tekukin tuli oudosti ja vielä oudommin jatkettiin peliä. Tuli enemmän kuin kahdessa kohtaa mieleen, että säännöt on täällä vähän erit, vaikka olen luullut, että ne on koripallossa maailmanlaajuiset ja siten melko yhteneväiset. Jotenkin jäi fiilis, että varsinkin handchecking -virheiden viheltämättä jättäminen heikensi pelin koripalloilullista tasoa. En taida ihan jokaisessa Sendain kotipelissä käydä. Kotijoukkue hävisi 64-74. Ensimmäisellä puoliajalla vierailija vei ottelua miten tahtoi, mutta kolmannella jaksolla kotijoukkue käväisi hetken johdossakin.

Kotiyleisön kannustus oli ihan hyvää, kannatushuivit heiluivat reippaasti ja faniosasto yritti pitää kohtalaista meteliä. Susijengin kannattajiin ei tietenkään voi verrata, edes samalla pallonpuoliskolla. Koko ottelun, myös pelin ollessa käynnissä, kaiuttimista tuli kannustusnauhoituksia, maailman joka pallo-ottelusta tuttuja rillutuksia, jonka päälle MC vielä puolihuutaa mikkiinsä. Tällaiseen ei oikein ole tottunut, ja se olikin hyvin häiritsevää. Ottelun jälkeen pelaajat kumarsivat useaan kertaan kotiyleisölleen, jota olisi mahtunut sisään enemmänkin. On siinä ollut jenkkivahvistuksilla tottumista. Ennen loppuvihellystä kuulutettiin yleisöarvonnan tulos. Lipuntarkastuksen jälkeen jaetun lappusen numerolla 5 sai mukaansa noutaa ottelun sponsorilta seinänvierestä illaksi pari lohduttavaa. Ei osunut omalle kohdalle.

Erikoista mainittavaa on vielä Japanin liigan pelisysteemi. Heti seuraavana päivänä eli sunnuntaina samat joukkueet kohtasivat uudelleen ja Sendai pelasi siis toisen kotiottelunsa Iwatea vastaan. Tällä tavalla kaksoiskotiotteluina pelataan nelinkertainen sarja, yhteensä 52 ottelua kauden aikana. Se on aika paljon, Suomessa on viime aikoina ollut puhetta mieluumminkin sarjaotteluiden määrän laskemisesta nykyisestä 40:stä. Matkustaminen Japanin systeemillä vähänee huomattavasti, täälläkään välimatkat eivät ole ihan lyhyitä, itse asiassa taitavat olla vielä pidempiä kuin Suomessa. Sendai muuten voitti sunnuntain ottelunsa kahdeksalla pisteellä. En olisi lauantain perusteella uskonut. Siitä kunniamaininta joukkueen kolmekymppisellä valmentajalle.

Niin, se asukaslukuun suhteutettu kotihalli, miten se nyt menikään? Kotikunnassa asuu piakkoin 20 000 ihmistä. Sendaissa 50-kertainen määrä. Koska kotisalimme katsomoon mahtuisi 600 ihmistä, niin täällä pitäisi olla 30 000 ihmistä vetävä mega-areena. Meillä on siis näin laskettuna aivan valtava kotisali. Ai miten niin mahtuisi? Sendain ottelussa oli noin 3 000 katsojaa. Katsojamääriä ei taida olla järkeä suhteuttaa Japanin Basket Leaguen ja Suomen Koripalloliiton läntisen alueen nelosdivarin kesken. Ei tässä hallikoon laskelmassakaan liikaa järkeä ole.