Pitäähän paikallinen koulureppu saada

Kävimme Peen kanssa paikallisella Stockmannilla katsomassa vähän kestävämpää koulureppua (linkki). Vaikka reppu kestäisikin, niin ainakaan meidän lompakko ei kestänyt. On siis nahkaa ja nahkaa.

 

Halvimmillaan repun saa Mitsukoshilta 45 000 jenillä (360 €), mutta hieman päheemmin koristellusta taskunahka kevenee yli 700 € nykykursseilla. Montako laitan tulemaan? Pitäähän teidänkin pikkuisten uusi reppu saada. Eikä haittaa, vaikka kouluvuosiin olisi vielä aikaa, repun pitäisi kestää koko alakoulun ajan. Näin ajatellen, jos reppu tosiaan kestää, ei hintaa vuotta kohdin tule kuin 60-120 €.

Reput ovat hienoja sekä laadukkaan ja kestävän näköisiä, mutta ehkei kuitenkaan ekaksi ja vikaksi koulurepuksi, vaikka onhan niissä käytetty jopa NASAn vaahtomuoviteknologiaa. Mahtavatkohan he saada rojaltit jokaisesta myydystä repusta?

Paljon mukavammin (tai siis yhtä hyvin) lompakko kesti iltapäivän toisen kohteemme, Sendain korkeimman rakennuksen The AER Buildingin (linkki) näköalatasanteen. 31 kerroksen melko pikaisesta hissimatkasta ja näkymistä kun ei tarvitse maksaa jeniäkään.

Sendai by night, näkymä itäänpäin AER Buildingin 31.kerroksesta

Parturissa ei palella

Sendaissa näkee aika vähän kaljuja ihmisiä. Vähän kaljuja on kyllä, mutta ihan kaljuja en ole nähnyt yhtään. Kun siis yli miljoonalla ihmisellä kasvavat hiukset keskimäärin koko ajan, niin muutama parturikin kaupungissa tarvitaan.

Parturiliikkeen tunnistaa (kuva tulossa myöhemmin) sen julkisivun edessä pyörivästä sinipunaisesta kiemurasta, joka antaa vaikutelman, että sininen ja punainen nauha putkessa menisivät koko ajan ylöspäin. Taitaa tuo mainos/tunnus olla peräisin Yhdistyneistä Valtioista Ameriikan, kuten ehkä vähän valitettavan moni juttu täällä. Pitäisi tutkia kulttuurihistoriaa aika paljon enemmän, että ymmärtäisi, miksi tämä kansa ottaa niin paljon asioita arkeensa kansalta, joka aikoinaan tiputti heidän niskaansa pari isompaa pommia isompaa pommia.

Koska hiukseni eivät enää mahtuneet suurimmaksikaan osaksi uimalakin alle, rohkaisin mieleni, ja astuin erään parturin ovesta sisään. Ihan sattumalta en putiikkia kuitenkaan valinnut. Kävelin eilen kahteen kertaan kauppareissulla kyseisen liikkeen ohi, ja se on kymmenistä näkemistäni partureista ainoa, jonka ikkunassa on kuvia miesmalleista, joiden hiustyyli sopii jotenkin omaan käsitykseeni hiustyylistä. Hieman kummallista on kyllä mainostaa länsimaisilla, vaaleahiuksisilla miesmalleilla täällä, jossa kaikilla on lähes pikimustat hiukset. Itse asiassa liike on ainoa, jonka ikkunassa olen nähnyt kuvia.

Hiukan tietysti jännitti, vaikka juuri viimeksi leikkautin hiukseni Baskimaassa ilman yhtään yhteistä sanaa parturin kanssa. Sisällä liikkeessä oli lämmintä, arviolta lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Tavanomaisen konnichiwaan (hyvää päivää) jälkeen käytin ainoan ennaltaopettelemani lauseen keskustelun aloitukseksi ja samalla lopetukseksi. Kun olin tällä saanut selville, että hinta on kohdallaan, minua viitottiin istumaan parturintuolille.

Ensin niskaan tuli pieni pyyhe, sitten etupuolelle liina kaulan ympärille, tämän jälkeen melko kireä kaulanauha, ja kaiken päälle vielä nämä kerrokset peittävä lakana. Hiushiventäkään ei varmasti päässyt vaatteilleni tuon setin ohi. Kaulanauhan kireys tarkistettiin vielä erikseen. Jos se olisi ollut vähänkään kireämmällä, olisi pitänyt ottaa Peelle todisteeksi pari kuvaa, että parturissa tosiaan olen iltapäivääni viettänyt.

Itse parturointi oli japanilaisen tehokasta, kunhan ensin löytyi kuva, joka jälleen vastasi käsitystäni hiustyylistäni. Ensin hiukset kasteltiin hyvin lämpimällä vedellä, sitten löytyi jakaus prikulleen. Parturitäti oli aikaisemminkin saksinut, sillä hän ei ollut enää ihan nuori, ja lisäksi hän hoiti saksillaan kaiken senkin, minkä yleensä hoitaa surraava kone. Sakset kävivät tiuhaan ja pienellä "välityksellä".

Kun luulin, että toimitus oli ohi, niin täti alkoi kysellä shampoota. Kieltäytyminen vaati sanallisen viestinnän yritysten lisäksi käsimerkkejä. Kun jälleen luulin, että toimitus oli ohi, koska minut oli jo suurimmaksi osaksi kuorittu liinavaatekerroksista (huomaa kolme (3) peräkkäistä sivulausetta), niin parturi kaivoi laatikostaan parturin partaveitsen - siis sellaisen, joita näkee ameriikkalaisissa leffoissa. Sain hyvin lämpimän partavaahtokerroksen niskaan ja korvien ympärille, jonka jälkeen niskavillat ja haituvat korvien ympäriltä ajeltiin partaveitsellä. Siistiä tuli. Vielä rahat kaksinkäsin ojentaen parturille, pari-kolme arigato-gozaimasta (paljon kiitoksia) ja viileäntuuleaan syysiltaan.

Ai niin, koko toimituksen ajan katselimme (siis minä ja parturini) telkkaria, josta tulevaa ohjelmaa luulin ensin taifuunidokumentiksi, mutta joka sitten ehkä kuitenkin kertoi japanilaisen koomikon perhetaustasta. Dokumenttiosuuden ajan tuon ilmeisen koomikon naamaa kuvattiin oikean yläkulman pienessä ruudussa hänen istuessaan elokuvateatterissa dokumenttia katsomassa. Välillä tuo naama äänteli ihmettelevään sävyyn selvästi liikuttuneena. Dokumenttiosuuden jälkeen haastateltiin ilmeisesti hänen vanhempiaan ja kerrottiin heidän taustoistaan, ja varmaankin kyseltiin heiltä koomikon lapsuudesta ja nuoruudesta. Tai sitten koko ohjelma kertoi jostain ihan muusta. On aika vapauttavaa katsoa ohjelmaa, kun saa itse keksiä siitä suurimman osan, ellei ihan kaikkea alkuvirittelystä loppuhuipennukseen.

Kuuma, kuumempi, onsen

Maailmalta ei ole vielä löytynyt oman pihasaunan voittanutta paikkaa. Ehkäpä lähimmäksi pääsevät japanilaiset kylpylät eli onsenit, jotka perustuvat maaperästä johdettuun vulkaaniseen kuumaan veteen. Onsen (linkki wikipediaan) on ehdoton käyntikohde Japaninmatkalla, se vaan pitää kokea.

Lähestyvän juhlapyhän vuoksi yliopistolla ei ollut lokakuun viimeisen päivän perjantaina opetusta, joten päätimme käydä tutustumassa alueen onsen-tarjontaan. Lähimmät varsinaiset onsenit löytyvät Akiun onsen-kylästä, jossa niitä onkin sitten parisenkymmentä erikokoista ja -tasoista. Linja-automatka Sendain keskusasemalta kestää vajaan tunnin, vaikka matkaa ei ole pariakymmentä kilometriä enempää. Vuoro on tavallinen kaupunkiliikenteen linja, joka kaupunkialueella pysähtyy hyvin tiheästi oleville pysäkeille.

Paikallisesta kaupasta ostetun lounasboksin sisällön nauttimisen jälkeen kävimme ennen kylpemistä tutustumassa Akiun toiseen aitoon turistinähtävyyteen (suora käännös tienvarsikyltin englanninkielisestä osiosta) Rai-Rai -kanjoniin, joka olikin ihan näkemisen arvoinen luontokohde.

Hyvin turvalliseksi aidatulta polulta pääsee ihailemaan korkeimmillaan reilun parinkymmenen metrin syvyistä rotkoa, jonka pohjalla virtaa pieni joki. Pari pientä vesiputousta lorisee rinteiltä jokeen. Ruskan värit antoivat mukavan lisäsäväyksen maisemaan. Polun tallasi edestakaisin noin tunnissa.

Kanjonista selvittyämme huomasimme, että olisi kannattanut lähteä aamulla tuntia aikaisemmin matkaan. Meille turisti-infossa - joka ei ollut mikään vaatimaton tarkoitukseensa - suositeltujen kahden kylpylän sulkemisaika oli yllättävän aikaisin iltapäivällä. Niinpä päätimme piirretyn nähtävyyskartan avulla lähteä vähän kauemmas, mutta ehkä vähän tasokkaampaan paikkaan. Ihan ensimmäistä kertaa emme sitten huomanneet tällaisten karttojen piirtäjien ottavan hieman "taiteellisia" vapauksia piirustuksissaan. Mittakaavattomuus kartassa, joka esittelee kylän tärkeimmät kohteet piirretyin rakennuksin ja pääkaduin, on tuttu juttu suuremmissakin kaupungeissa. Nyt oli vaan muutama mutka oikaistu aika vähin viivoin, mutta parin U-käännöksen jälkeen pääsimme kohteeseen, jonka pihalla seisoi tyylikäs pariskunta, nainen kimonossaan ja mies puvussaan. He kuuluivat hotelli Kiyomizun (linkki) vastaanottohenkilökuntaan ja näyttivät meille suunnan "vain" kylpemään. Juu ei, emme jää tänään yöksi. Olisi kyllä ollut mukavaa jäädä puolihoidettavaksi japanilaistyyliseen huoneeseen 50 000 jenin yöhintaan.

Kylpyläkäyttäytyminen itsessään on aika selkeää touhua. Pukuhuoneessa riisutaan vaatteet, sitten mennään peseytymään, ja tämän jälkeen kastetaan varpaat varovasti kuumaan lähdevesialtaaseen. Kuuma tarkoittaa noin 42 celsiusastetta. Muistelen, että ensimmäinen kosketus noin kuumaan veteen viisi vuotta sitten tuntui lähes polttavalta. Nyt sujui jo paremmin. Ulkoallas oli mukava, eikä ruuhkaa ollut, muutaman hetken sain kylpeä ihan yksinäni. Kovin pitkää aikaa ei kerralla noin kuumassa vedessä pysty olemaan, vaan välillä pitää nousta reunuskiville vilvoittelemaan. Vettä altaissa on noin 40-50 senttiä, ja vähän pidempään altaassa viihtyykin, jos löytää reunakiven, jonka päällä istuen ylävartalon tai ainakin kädet saa pois vedestä. Lähes sata-asteisessa saunassa pystyy olemaan huomattavasti pidempään, vedessä jo muutamassa minuutissa on niin sanotusti kypsä.

Aluksi ja lopuksi peseydytään huolellisesti.

Onsenin sisäallas, ikkunoiden takana
ulkoallas iltavalaistuksessa.

Olo muutaman kerran kastautumisen jälkeen on hyvin rentoutunut ja raukea. Tietenkin suomalaisen pitää vähän lämmintä vettä kestää, joten tuli kylvettyä hiukan normaalia pidemmän kaavan mukaan. Jos liikaa lilluttelee, voi olo olla välillä vähän huonokin. Ehkä lämpöä enemmän hennon olon aiheuttaa kotisaunaa heikommat nesteytysolosuhteet, vesiautomaatti kun on pukuhuoneessa. Tosin kotona ei ole vesiautomaattia ollenkaan, mutta silti.

Tulin punninneeksi itseni ennen ja jälkeen kylpemisen. 1,1 kg lähti vaa'an mittaustarkkuuden ollessa painoluokassani 50 g. Laihdutusmetodiksi onsen-kylpemisestä tuskin kuitenkaan on, mutta ainakin sille yhdelle menneiden kisojen olympiapainijalle (linkki Kalevan lehtijuttuun) olisi voinut olla aikanaan kylvystä apua. Itse olin vedessä arviolta yhteensä puoli tuntia, tunnin poissa vedessä peseytymässä tai vilvoittelemassa, koko rituaaliin meni vajaa kaksi tuntia. Hintaa kylpyretkelle Sendaista bussilippuineen ja sisäänpääsymaksuineen tuli 2950 jeniä kymmentä varvasta kohden, mutta edullisempiakin kylpylävaihtoehtoja olisi ollut.

suimingu kurabu (unohda u-kirjaimet
 ja r = l) eli uintikerho

Saunaa on ollut vähän ikävä, mutta tämä vaiva helpottuu jatkossa. Ilmoittauduin (Pee vähän auttoi puhe- ja paperiosuuksissa) eilen paikallisen uintikerhon uimahallin käyttäjäksi. Heiltä löytyy pukuhuoneen vierestä ihan suomalainen sauna, jonka ovessa lukee isolla 100 celsiusastetta. Tämä pitänee paikkansa, koska altaan viereisessä lämmittelyhuoneessakin oli 42. Tuo neljäkymmentäkaksi on muuten täällä joku maaginen lämpötila. Ottikohan Douglas Adams sen täältä Linnunradan käsikirja liftareille -kirjaansa? Kiukaan ympärille oli muurattu metrin korkuinen tiilimuuri, ettei kukaan vaan itseään polta. Turvallisuus edellä saunaankin.

Kaikki paitsi kierrätys on turhaa

On täysin ymmärrettävää, että maassa, jossa ihmisiä on Suomeen nähden 25-kertaisesti, syntyy myös jonkun verran enemmän jätettä. Varsinkin kun muoviin pakkaamisesta on tehty lähes taiteenlaji. Varoitus: bloggaus voi sisältää tuotesijoittelua.

Kun neljä viikkoa sitten saavuimme Sendaihin, vanhempi herrasmies asuntolan toimistolta kävi luovuttamassa meille kämppämme. Hän puhui riittävästi englantia ja antoikin mukavasti erilaisia sanallisia ohjeita asunnon laitteiden toiminnasta ja yleisestä ylläpidosta. Tämän lisäksi saimme nipun ohjepapereita, joista todettiin vain "please, read". Siinä nipussa oli mm. "2014 guide for sorting recyclables and waste, and how to put them out for collection" -julkaisu, vaivaiset 20 A4-sivua (joka toinen sivu englanniksi) jätteiden lajittelusta.

 

Nyt kun keittiölavuaarin alakaapin - jossa siis kansallisuudesta riippumatta ihmiset säilyttävät hetken jätteitään - ovi ei tahdo enää mennä kiinni, on aika tutustua entistä tarkemmin opasvihkoseen. Ei nyt sentään ihan ensimmäistä kertaa kuitenkaan, koska ihan mihin tahansa muovipusseihin täkäläisiä roskia ei saa laittaa. Toki myös eloperäinen eli haiseva jäteastia on pitänyt jo muutaman kerran tyhjentää. Paljoa ei maatuvaa täällä synny, ne ovat ylemmässä kuvassa oikealla mustassa pikkuämpärissä, ja sisältävät lähinnä banaaninkuoria, teenlehtiä ja talouspaperia.

Kun asuntolan tarjoamat kaksi ensimmäistä roskapussia melko nopeasti täyttyivät, piti käydä lähikaupasta ostamassa lisää. Omia muovipusseja, joita tässä maassa riittää, ei saa käyttää. Roskapussiin, jossa on vihreät merkinnät, tulevat kotitalousjätteet (lue myöhemmin: sekajätteet), ja punaisin merkinnöin varustettuun pussiin muovipohjaiset roskat. Kaikki olisi ihan hyvin ja suoraviivaista, ellei olisi myös erilaisia paperijätteitä. Tässä kohtaa avataan sivu 10 oppaasta.

Ehkä aika kultaa muistot, mutta esimerkiksi lukion matematiikan oppikirja on aivan selkeää ja nautittavaa lukemistoa oppaan paperinkierrätysohjeistukseen verrattuna. Yhtäläistä näille kahdelle hieman eri alan oppaalle on sivun rakenne. Ensin kerrotaan säännöt ja lainalaisuudet, ja sitten muutama esimerkki, miten niitä soveltaa. Matematiikassa vaan kaikki on niin jotenkin puhdasta, ja tehtävät yleensä ratkeavat tai ainakin päätyvät johonkin tulokseen tai todistukseen. Jätteenkierrätyksessä ei voi puhua ainakaan puhtaudesta, eikä lopputuloksena ainakaan ole mitään selkeää, vaikka sitä selvästi ja kovasti oppaan laatija on yrittänyt.

1) Sanomalehdet ja niiden liitteet pitää laittaa omaan pinoonsa, joka sidotaan paperinarulla ristiin rastiin. Aikakauslehtiä tai muita paperimateriaaleja ei saa laittaa samaan pinoon. 2) Aaltopahvilaatikot availlaan ja niistä tehdään oma pinonsa. 3) Mehu- ja maitotölkkipakkaukset pestään sisältä, avataan, kuivataan (tässä järjestyksessä) ja taas tehdään pino muovinaruilla yhteen sidottavaksi. Sisältä hopeisia (eli ilmeisesti foliovuorattuja) ei saa laittaa tähän pinoon. Logo pakkauksessa kertoo, mitkä pakkaukset kelpaavat kategorian nippuun. 4) Aikakauslehdet, katalogit ja muut kiiltävät moniväripainotuotteet omaan nippuun ja 5) muut paperimateriaalit omaansa. Helppoa, paitsi sitten on vielä poikkeukset, kuten vedenpitävät paperikupit, puhdistusaineilta haisevat pakkaukset, valokuvat jne. joita kaikkia ei tässä varmaan tarvitse kertoa. Todennäköisesti ajatus tuli jo selväksi. Ikävä on siis omia kierrätysastioita. Paperinkeräysastiaan saa sentään laittaa kaiken, jonka posti jaksaa postilaatikkoon kantaa ja loput sitten nelilokeroastian kartonki- ja pahvilokeroon.

Kerran viikossa jätekatokseen kannetut roskapussit ja paperiniput sitten noudetaan. Paikalle peruuttaa mollivoittoista, mutta korkealta ja kovaa tuulikellomaisen heleää pimputusta pitävä säiliöauto. Onhan kyseessä roskien viimeinen matka, joten ei siinä voi duurissa vetää. Silti Jäätelöauto-vainaan renkutus jää toiseksi, sen verran nupit kaakossa pitää kansalle kertoa, että jätteenkeräyslaitos on työn touhussa.

 

Työtä siinä tosiaan riittää, sillä yksi auto noutaa muoviroskapussit, toinen talousjätteen - johon ilmeisesti luetaan kaikki muu kuin muovi- ja paperijätteisiin kuuluvat - ja kolmas paperiroskat. Kaksi työntekijää kantavat roskapussit käsipelillä auton säiliöön, ja samalla myös silmämääräisesti lajittelevat jätteitä. Kuvassa noudetaan sekäjätteitä. Päivää aikaisemmin muoviroskia noutaneet roskakuskit heittelevät vääriä roskia sisältävät muoviroskien pussit sekäjätepuolelle. Aikaa tuossa tuhraantuu aika paljon enemmän kuin kotona makasiininkulmalla kahden viikon välein käväisevällä nelilokeron tyhjentävällä roska-autolla. Ihme muuten, ettei japanilaisia roska-autoja ole sävytetty sen mukaan, minkä värisillä tunnuksilla olevia roskapusseja ne ottavat sisäänsä. Kaikki ovat vihreitä.

Meillä täällä on sentään noin hieno jätekatos, johon asukkaat toimittavat useasta alueen kerrostalosta roskansa. Omakotitaloalueellahan roskapussit laitetaan katujen varsilla oleviin verkkosäkkeihin, josta ne sitten noudetaan. Jätteet pitää laittaa verkkosäkkeihin juuri tiettyyn aikaan viikosta, hajuhaittojen ja eläinkunnan toimien vuoksi. Suuresta kansasta riittää työvoimaa ajelemaan miljoonakaupunkien katuja viikottain vaikeasti ymmärrettävän pitkän matkan.

Niin, ja sitten on vielä nesteisiä tuotteita sisältävät pakkaukset, joita meillä ei tietenkään juurikaan kerry, mutta joille on katoksessa omat korinsa. Minkäänlaista pullopanttipalautusjärjestelmää täälläkään ei ole. Itse asiassa sellaiseen on matkoillaan törmännyt vain Pohjoismaissa ja Virossa. Vielä minulle ei ole selvinnyt, miten ne noudetaan. Sen selviämistä odotellessa on pakko sisustaa työpöydäntaustaa omalla kokoelmalla. Ihmisellä esihistoriallinen keräilyvietti välillä puskee esiin, ja pitäähän sitä jotenkin selviytyäkin.

Tunne vuosikymmenten takaa

Jo ennen muuttoamme Sendaihin yritin opetella japanilaisia kirjoitusmerkkejä älypuhelimen sovelluksella, jossa pitää valita näytetystä merkistä oikea merkki (tavu) neljästä vaihtoehdosta. Poissulkevalla menetelmällä nuo 46 erilaista hiragana-merkkiä ja 46 erilaista katakana-merkkiä oppi tunnistamaan aika nopeasti, tilastollisesti 997/1000 meni aivan oikein. Jo silloin tajusin, että nyt on mahdollisuus kokea tunne, jota aikuisena ei enää uskoisi voivansa kokea.

Espanjan MM-korisretkellämme keskustelin erään matkaseuralaiseni - joka on kovin viehtynyt t-paitoihin - kanssa SuperDry-merkistä. Hän kertoi merkin olevan brittiläinen laatutuote, josta saa pulittaa enemmän kuin t-paidoista pitäisi. Ihmettelin merkin alkuperää, samalla logolla varustettua tuotetta - supadraita - totuin lähinnä litkimään viisi vuotta sitten ensimmäistä kertaa Japanissa käydessäni, se kun on japanilaisen Asahi -olutmerkin mainostunnus. Madrid-Bilbao-Barcelona -kiertueelta palattuamme ehdin vielä paikalliseen (suomalaiseen) ostoskeskukseen kuvaamaan merkkiä myyvän kaupan ikkunaa.

Superdry -tekstin päällä on aluksi kanji-merkkejä, jotka periytyvät kiinalaisista merkeistä, ja joista en tajua mitään. Mutta niiden jälkeen suluissa lukee hiragana-merkinnöin (tavuttaen) shi-na-sa-i, ja sen kun iskee googleen, niin voi viettää hetken miettien, miksi edes aloitti tämän blogin lukemisen.

Yhtä kaikki, tarkoitukseni oli kertoa siitä hetkestä, kun pieni ihminen, nykyään kai ikähaarukassa 4-7 vuotta, haluaa oppia ja oppii lukemaan ympärillään olevaa informaatiota. Meistä tuskin kukaan voi väittää muistavansa tuon maagisen hetken, kun huomasi tajuavansa (nyt seuraa esimerkki), että tuossa tiekyltissä lukee "Hämeenlinna 130" ja että tuo paikka on ilmeisen kaukana tai sitten ihan vieressä. Ihan sama, mutta että nyt-mä-osasin-lukea-tuon-kyltin-ja-sen-mitä-siinä-sanotaan. Jos muuten väität muistavasi, niin sitten sinulle on käynyt jotain yksilönkehityksellisesti poikkeuksellista.

Nyt en siis tarkoita vieraan kielen ensimmäisten sanojen ymmärtämistä, vaan jotain kaukaisempaa. Milloin tahansa - ainakin joka syksy - voi ottaa mukavaksi pikku puuhasteluksi ilmoittautua syksyllä kansalaisopistoon ja aloittaa uuden kielen opiskelu. Ihan eri asia on oleilla ympäristössä, jonka kirjallista viestintää ei pysty edes lukemaan. Pikku puuhastelusta ei ole nyt kysymys kuin allekirjoittaneen osalta, kun tätä kummallisesti kirjoitettavaa kieltä yrittää omaksua. Tähän ei auta kuin raaka harjoittelu, kuten

yhteiset iltahetket omien kotiläksyjen parissa. Toisella vaan taso on yliopistollista keskitasoa, toisella vapaaehtoisjärjestön "Aloittelija-A-ryhmän-piirusta-paperiin-malliin-mukaan-jos-pystyt" -tuherrusta.

Sain muuten näistä ensimmäisistä venkuroista

hanamaru -punakynäsuttauksen paperien päälle. Opettajamme englannintaidoilla se tarkoittaa "very good". Oli myös pelkkä "good" -vaihtoehto. Ihan mitä tahansa tuhertajia tässä ei siis olla.

Mutta se hetki..., kun yht'äkkiä huomaa ymmärtävänsä edes jotain edessään seisovasta raapustuksesta. Se tunne on hyvin kaukaa, ainakin kolmen vuosikymmenen takaa.

Liikennevälineet - linjuriauto on maanteiden ässä

Sendain katujen ässä julkisten liikennevälineiden osalta on linja-auto. Pyörällä pääsee aina aivan perille saakka, mutta kovin pitkiä matkoja ei pimeillä kaduilla kuitenkaan viitsi polkea. Sendain metro rajoittuu oikeastaan yhteen linjaan ja paikallisjuna kiertää kaupungin pohjoispuolelta keskusasemalle ja siitä edelleen etelään. Bussilinjat kattavat koko oleellisen kaupunkialueen ristiin ja rastiin.

Miksi bloggaus tällaisesta itsestäänselvyydestä? No, koska jälleen on jotain täällä ajateltu toisinpäin kuin lännempänä. Japanissa linja-autokyydistä maksetaan vain juuri sen verran kuin siitä on nautittukin, eikä lipuntarkastajia ilmeisestikään tarvita. Homma toimii nimittäin näin.

Kaupunkiliikenteen bussiin noustaan aina keskellä vasenta kylkeä olevasta ovesta. Jos ei omista kausikorttia tai muuta valmiiksi maksettua lipuketta, otetaan ovensuussa olevasta laitteesta pieni (noin 2 cm x 4 cm) valkoinen lappunen. Se on ihan tavallista paperia ja siinä hädin tuskin näkyy numero, joka ilmeisesti kertoo, miltä linjan pysäkiltä tai vyöhykkeeltä nousit kyytiin. Mitään ei siis makseta vielä autoon noustessa, kuten olemme tottuneet.

Etuosassa, tuulilasin yläpuolella on taulu, jossa on numeroita ykkösestä pariin-kolmeenkymmeneen muutamassa rivissä. Jokaisen numeron alla on numeronäyttö, jossa summat nousevat matkan edetessä. Perusmaksu autoon noustessa on 150 jeniä. Ovella otetun lappusen numeron alla lukee siis aluksi 150, lopuksi jokin vähän suurempi luku.

Rahanvaihto-rahastinhärveli. Molempiin laitetaan rahaa, mutta toinen on reilumpi ja antaa takaisin.

Kun päätät nousta pois linjurista, tuleekin jännempää. Tasaraha eli kasa kolikoita olisi paras vaihtoehto. Ellei taulun osoittamaa summaa löydy, niin jokaisessa bussissa on rahanvaihtoautomaatti. Liian rahoissaan ei saa olla, sillä automaatille kelpaa korkeintaan 1000 jenin - eli pienin - seteli. Rahanvaihtoautomaatti on nopea, mutta vielä nopeampi on sen takana keskikonsolissa oleva rahastin, jonka aukkoon tiputetaan tuo pieni mystinen lappunen ja tasarahakolikot. Kuskille vielä morjes ja radalle... eiku kadulle.

Helppoa, nopeaa ja rehellistä. Rahastinhärveli on ehkä vielä hämmentävämpi kuin esimerkki japanilaisesta rehellisyydestä. On ihan sama miten tuon kädessä hikoilleen lappusen kolikoiden seassa laitteen aukkoon tipautat, hyvin nopeasti numerot juoksevat yläpuolella olevan taulun osoittamasta summasta kohti nollaa. Maksutapahtuma rahanvaihtoineen ei vie aikaa sen enempää kuin uusien matkustajien nousu bussiin. Olisi erittäin helppoa vain kävellä ulos maksamatta, joko keskellä bussia olevasta ovesta tai vaikka etuovestakin. Pummilla matkustajiin ei silti täällä törmää, sellainen käytös ei vaan kertakaikkiaan taida sopia.

Ai niin, tietyille pysäkeille bussi pysähtyy aina, vaikkei kukaan nousisi sisään tai pois. Tämä on ilmeisesti aikataulullinen juttu, tiettyyn aikaan pitää olla tietyllä pysäkillä. Bussikuskilla on päässään kuulokkeet ja mikrofoni, joihin hän puhuu matkan aikana melko paljon, mm. kertoo jokaisen pysähdyksen jälkeen, että bussi lähtee liikkeelle, tai että nyt saavutaan tietylle maksualueelle. Lisäksi automaattiääni täyttää liikkeelläoloajan hetket kertomalla seuraavan pysäkin ja kenen tulisi jäädä missäkin pois. Esimerkiksi "Daigagu-Byoin Mae, keskussairaalaan matkalla olevien tulisi jäädä pois tällä pysäkillä". Ai mistä tiedän? Onko mun japanin kuullun ymmärtäminen kehittynyt yliluonnollisen nopeasti? No ei ihan, automaattineiti kuuluttaa pysäkit sekä japaniksi että englanniksi.

Sendaihin julkisia liikennevälineitä käyttämään tähtäävien matkailijoiden kannattaa tutustua edellä käsiteltyä aihetta käsitteleviin virallisiin sivuihin (linkki).

Halpaa kuin saippua - vai onko?

Olen tainnut pari kertaa mainita sadan jenin kaupat aikaisemmissa bloggauksissani. Niitä on, jos nyt ei joka korttelissa, niin ainakin lähes jokaisessa kaupunginosassa, jossa yleensäkin kauppoja on. Kaupan hinnoittelukonsepti on äärimmäisen yksinkertainen - kaikki tuotteet maksavat 100 jeniä. Suomessakin tätä ideaa yritettiin muutama vuosi sitten "Euron kaupalla", mutta kauaa se ei meillä menestynyt. Älä lue pidemmälle, ellet ole kiinnostunut Japanin hinnoista, hinnoittelusta, hintatasosta ja valuuttakurssilaskennasta.

Kun muuttaa, mutta ei voi ottaa mukaan ihan kaikkea tarpeellista, niin ottaa lähinnä vaatteita ja henkilökohtaisen hygienian tuotteita. Vaikka tietää muuttavansa kalustettuun asuntoon, yllättyy, miten paljon kaikenlaista pikkutavaraa kuitenkin tarvitsee jokapäiväiseen elämiseen. Kun tietää, että puolen vuoden kuluttua tuota kaikenlaista pikkutavaraa ei saa mukaan, ei viitsisi ihan kauheasti maksaa siitä hetken päästä ongelmajätteeksi muuttuvasta tavarasta.

Kalustettu asunto tarkoittaa, että siellä on kalusteet (ns. Nykäsviisaus). Sieltä puuttuu mm. 2 sateenvarjoa (läpinäkyvä ja vaaleanpunainen), 2 leipälautasta, hammasmuki (vessan sisustukseen sopivanvärinen), suolapurkki (kenties), kaksi soijandippauskeppoa, kaksi koristenauharullaa, leimatyyny ja mustesetti, tiskivati, 2 juomalasia (joihin mahtuu riittävä määrä nestettä), nimileimasimen suojakotelo, syömäpuikot suojakotelolla, 2 hammasharjakoteloa, pehmeä kortti- ja kolikkokukkaro, pyöränpumppu, pyöränlukko, pyöränlamppu, 2 lusikkaa + 2 veistä + 2 haarukkaa (samaa sarjaa, joten tuli hieman kalliimmaksi), roskakori, kirjain- ja hiragana-leimasinsetti varsineen. Tässä tositapahtumiin perustuvassa ostosreissuesimerkissä uuteen kotiin kannettiin kaksi muovikassillista tavaraa 100 jenin putiikista. Kuittiin kassakone kirjoitti yhteensä 3456 yeniä eli meidän vaihtokurssilla 25,60 euroa.

Jos tässä laskelmassa jokin ei mielestäsi täsmää, niin voit laskea tuotteiden kappalemäärän, ja todeta, ettei täsmää. Tai sitten voit vain todeta, että sadan jenin hinnalla loppusumman pitäisi olla jaollinen sadalla. Niinpä, Japanissa hyvin harva tuote maksaa sen, mitä hintalapussa lukee. Lähes kaikkeen lasketaan ja lisätään kassalla kahdeksan prosentin vero, joka vastaa siis suomalaista arvonlisäveroa. Erona Suomeen on se, että kaikilla tuotteilla ja palveluilla on tuo sama 8%:n verokanta. Suomessahan on useampia verokantoja riippuen siitä, onko kyse kulutushyödykkeestä, ruuasta, palvelusta ja millaisista sellaisista. Miksi tällaiseen hinnanesitystapaan täällä sitten on päädytty? En tiedä, enkä ehkä haluakaan tietää. Kenties veroprosenttia on veivattu suuntaan tai toiseen niin usein, että on tullut mitta täyteen koko maan kaikkien kauppojen kaikkien hintalappujen vaihtamisoperaatioille. Suomessahan on arvonlisäverokantoja veivattu viime vuosina pariin-kolmeenkin otteeseen, ja onhan sillä ainakin työllistävä vaikutus, kun kaikki hinnat pitää vaihtaa, kassajärjestelmät päivittää ja kirjanpitoalan työntekijät repivät loputkin hiukset päästään. Tosin viime mainittu työllistää lähinnä kirjanpitotoimistojen siistijöitä.

Kuluttajan kannalta on melko sama, jos sadan jenin (0,74 euroa) hammasharjamuki maksaakin 108 jeniä (0,80 euroa). Toki ruokakaupassa 5 000 jenin hyllyhinnoilla kassalla pitää maksaa 5 400 jeniä eli veron osuudeksi tulee vajaa kolme euroa. Merkitystä verolla alkaa olla isommissa hankinnoissa, kuten kalliimmissa kodinkoneostoksissa tai matkalipuissa. 100 000 jenin tuotteelle (kauppahinta tietenkin 99 900 jeniä) lasketaan veroa 8 000 jeniä (melkein 60 euroa). Aluksi tuo "hinnankorotus" tottumatonta ärsytti, varsinkin kun tuntui, ettei aina voinut tietää, kuuluuko hintaan vero vai ei. Joo, on se tieto merkitty melkein aina johonkin kulmaan, mutta ne venkurat ovat sellaisia, ettei niistä tahdo saada tolkkua. Kolmen viikon aikana asiaan on kuitenkin tottunut, ja hieman jopa oppinut erottamaan "+vero" -kirjoitusmerkin "vero sisältyy" -kirjoitusmerkistä. Arvioisin, että vain noin yhdessä tapauksessa kahdestakymmenestä verollinen hinta on läimäisty hintalappuun.

Kauppareissulla illan hämärtyessä, laukussa leipää ja piimää vaan.

Paljonko arkinen elo Japanissa sitten maksaa? Avaan aihetta muutamalla, täysin satunnaisesti valitulla hintaesimerkillä. Pieni tölkki perusolutta kaupassa 100 jeniä + vero, BigMac -ateria lounasaikaan 550 jeniä eli reilu 4 euroa (yksi harvoista hinnoista, jossa vero on mukana), pullo maahantuotua perusviiniä - täällä ruokakaupan keskihyllyltä, Suomessa leuka rinnassa valittua - 750-1200 jeniä (n. 5,5-9e) Siis hieman edullisempaa kuin Suomessa. Maitotuotteet sen sijaan valitettavasti ovat selkeästi kalliimpia, litra maitoa 1,20 e; puoli litraa maustatonta jogurttia 1,40 e ja seitsemän (7) siivun paketti (126 g) mautonta yksittäispakattua juustoa 1,40 e. Sellaista ylellisyystuotetta kuin juustohöylä ei Japanissa tunneta. Varmaankin sen vuoksi, etten ole nähnyt kaupoissa myytävän Oltermannia - enkä mitään sen tapaistakaan. Jos pelkästään harvat paikalliset juustotuotteet ovat hinnoissaan, niin pienestä paketista (n. 100 g) maahantuotua sinihomejuustoa saa maksaa halvimman löytämämme marketin ylähyllyltä omiin kätösiin poimittuna 4,50 e. Ilmeisesti kallis juusto tekee myös pizzoista kalliita. Pizzerioita on, mutta ei tee mieli maksaa pienestä, Saarioisen roiskeläppää hieman isommasta pizzasta kahtakymppiä. Kaupan muovikääreisiin pakattuja emme ole vielä kokeilleet, ne ovat edullisempia ja vieläkin pienempiä, mutta kuitenkin alkaen viisi euroa.

 

Viimeinen tunti on laskentoa. Kun kerta eurot eivät kelpaa, ja on luonteeltaan vähän tarkka, niin haluaa kääntää nuo nimellisarvoltaan suuret summat tutumpaan valuuttaan. Suomessa meille myytiin jenejä jokaista euroa kohti 135 kappaletta. Sata jeniä on siis jo aikaisemmin mainittu noin 0,74 euroa. Tästä saadaan ainakin kaksi kohtuullista muunnostapaa, joilla voi yrittää hintoja hahmottaa.
1) 135y = 1e; 270y = 2e; 405y = 3e; 540y = 4e; jne. Taulukonomaisesti kymmenen euroon saakka riittää aika pitkälle, loput hinnat voi tavallaan haarukoida tasaeurojen väleihin.
2) Kun jakaa hinnan ensin neljällä, kertoo sitten kolmella ja lopuksi siirtää pilkkua kahdella vasemmalle eli jakaa sadalla, niin on hyvin lähellä tarkkaa hintaa. Tämä edellyttää tietenkin, että aivojen laskentalohko on kunnossa. Esimerkiksi 1600 jeniä lasketaan 1600/4*3/100 ja on noin 12 euroa. Toisaalta samapa tuo, miten näitä hintoja räknäät, kassalla viimeistään huomaat, että kahdeksan prosentin veron lisääminen hintaan unohtui, eikä se olekaan oikein kiva laskutoimitus. En silti toivo verotuksen täällä nousevan kymmeneen prosenttiin, ainakaan vielä seuraavaan seitsemään kuukauteen.