27. helmikuuta 2015

Perässähiihtoa - helmikuinen bloggaus talviloman hengessä

Sitä pitää oikein itselleen muistuttaa, miten tärkeää on kirjoituksensa otsikointi. Perinteisesti ajatellaan, että otsikon on hyvä kertoa ainakin jotain siitä, mitä tuleva sisältää. Otsikon olisi hyvä herättää lukijan kiinnostus. Tai sitten sen kanssa voi mennä vaikka metsään (hiihtämään).

Helmikuussa ei ole ollut oikein puhtia kirjoittaa, mutta onneksi internet on keksitty, ja nyt palaankin sen idean alkulähteille eli linkittämiseen. Alunperinhän koko verkon kantava ajatus perustui tekstien toisiinsa linkittämiseen eli helppoon tapaan viitata omiin tai muiden kirjoituksiin. Näistä toisiinsa linkitetyistä teksteistä (ja tietokoneista) tietoverkko sai nimensäkin, ainakin käsitteellisellä tasolla.

Juuri kun ulkona alkoi sataa lunta (räntää), niin on mukava muistella, mihin noin puolet helmikuustamme kului. Kotimaan kiireisen vierailuni aikana Peen kieliopinnot täällä Sendaissa olivat päättyneet, ja meillä kummallakin oli omalla tavallamme aika väsynyt olo. Onneksi olimme pitäneet kiinni yhdestä tavoitteestamme, ja saaneet aikaiseksi Havaijin matkan järjestelyn. Siitä kertomiseen käytänkin tässä perisuomalaista perässähiihtoa - takaa on hyvä tulla. On turha keksiä pyörää uudelleen, kun toiset ovat jo tehneet paremmin pyörivän.

Seuraavassa on pienin kommentein matkaesikuviemme Jaaskareiden blogitekstien linkit. He kävivät samoissa maisemissa viikon meidän jälkeemme, eikä minulla ole heidän ajatuksiinsa tai kuviinsa juurikaan mitään lisättävää, ehkä hieman vähennettävää korkeintaan.

Aloha - Muuten maisemat olivat meillä ihan saman, mutta Honolulussa meidän hotellistamme ei näkynyt Waikiki Beach, vaan muita hotelleja. Eikä me nähty Grönlantia Tyynenvaltameren yllä lentäessämme.

Diamond Head - No joo, me emme olleet liikkeellä ihan auringonnousun aikaan, vaikka aikaisin joka aamu nousimmekin. Emmekä tehneet jumppaliikkeitä pikku patikan päätteeksi, mutta poimimme sen sijaan muutaman geokätkön paluumatkan varrelta.

Kohti Kauaita - Tämä bloggaus on pakko tähän laittaa, kun kerta meidätkin siinä mainitaan.

Kauailla - Emme tallanneet tätä ihan ensimmäiseksi, mutta aikaa saimme kulumaan tuplasti, tosin siihen vaikutti muutaman geokätkön poiminta ennen ja jälkeen sekä trailin aikana. Huomautettakoon, että leppoisaan patikkaan saa pientä lisähaastetta, kun kuumana päivänä jättää vesipullon autoon, eikä viitsi sitä lähteä puolen kilometrin jälkeen hakemaan, vaan mieluummin kulkee janoissaan koko kympin. Eikä me mitään valaanhyppyjä osattu nähdä. Perhanan Jaaskarit.

Waimea Canyon - Olimme myös aikaisin liikkeellä, ja sää suosi retkeämme kanjonille. Ihan noin reippaita emme kuitenkaan olleet, vaan tyydyimme lyhyempään patikkaan. Saimme myös pienen Chevy Sparkimme mahtumaan lailliseen pysäköintiruutuun, vaikka ruotsalaisiksi meitäkin välillä luultiin. Pysäköintiruudut on tehty paikallisten lava-autoille, ja niihin ruutuihin olisi mahtunut vaikka kaksi Sparkia.

Kalalau Traililla - Tämä oli meidän ensimmäinen varsinainen ohjelmanumeromme Kauailla, ja jotenkin kaikkein sykähdyttävin, ainakin pulssi nousi eniten. Toki saari on niin monipuolinen, että eri maisemia ja kokemuksia on turha verrata toisiinsa. Ne ovat kaikki omalla tavallaan aivan huikeita. Pari harmitustakin tälle ekalle täydelle päivällemme osui. Näimme sekä Hanakapiai Beachillä että putouksella kaksi kissanpoikaa, jotka kaikki olivat kyllä ihan väärissä paikoissa ja vähän nälissäänkin. Lisäksi jäi pari-kolme kätköä poimimatta, kun joku oli luottanut tekniikkaan liikaa.

Na Pali Coast - Toisin kuin Jaaskarit, me olimme auringonlaskuristeilyllä, joka olikin täydellinen. Nimittäin auringonlasku. Tosiaankin joka taalan arvoinen reissu. Vain valaat pysyttelivät hieman turhan kaukana, vaikka niitä näimmekin. Lisäksi näimme merikilpikonnan, joka melkein jäi katamaraanimme alle, ja kaksi eri delfiinilajia, pullonokkadelfiinejä ja joitain neljä-viisi kertaa isompia, joiden englanninkielisestä lajimäärityksestä emme saaneet selvää. Meillä ei ihan vielä ollut 23.hääpäivä, mutta 70-vuotisjuhliksemme pystyimme matkamme perustelemaan.

Muutama ihan tuttu elokuva (linkkilista) on kuvattu Kauain maisemissa... Raiders of the Lost Ark, Jurassic Park(it), Pirates of the Caribbean... ja pari muutakin. Eikä ihme, maisemia ihmetellessä tulee väkisinkin mieleen ensimmäisen Jurassic Parkin alkupuolen kohtaus, jossa helikopteri laskeutuu vesiputouksen edessä saarelle, "Welcome to the Jurassic Park". Sitä oli vuonna 1993 niin herkässä ja vastaanottavaisessa iässä, nyt on enää herkässä. Paikallisviranomaiset ovat risteilyaluksemme kapteenin, joka oli ihan sananmukaisesti paljasjalkainen kauailainen, mukaan tehneet hyvän tilin myöntämällä poikkeuslupia kuvauksiin noille hyvinkin suojelluille seuduille. Kapteeni totesi kaikkien niistä sopimuksista hyötyneen.

On meillä sentään pari kuvaa, joita Jaaskarien bloggauksissa ei näy. Nimittäin tämä Poipu Beachin mahtava merihyljepariskunta, joka tulee hiekkarannalle lähes päivittäin lepäilemään, kun ovat ensin koko yön saalistaneet jälkikasvulleen ruokaa.







Pee löysi itselleen toiveammatin tuossa hylkeitä kuvatessaan. Vapaaehtoiset järjestöihmiset tulevat näet myös päivittäin tuolle mukavalle rannalle ja rajaavat tolpin ja naruin hylkeille suoja-alueen, sekä valvovat rantatuoleissaan päivän rannalla, ettei hylkeitä häiritä muuta kuin kuvaamalla. Sinänsä harkinnanarvoinen pesti, mutta tuskin pelkällä D-vitamiinilla ihminen sentään elää.

Sellaista perässähiihtoa tämän vuoden talviloman aikoihin. Taisi olla aika poikkeukselliset hiihtokelit. Nyt on tainnut löytyä ensimmäinen paikka palloltamme, jossa voisi käydä uudelleenkin.

21. tammikuuta 2015

Muun muassa lupaus tuleville oppilaille

Sain japaninkurssiltani joululoman kotitehtäväksi kirjoittaa pienen esitelmän kotimaastani- ja kaupungistani, paikallisin vänkyräkirjaimin tietysti. Ei siinä mitään, avuksi annettiin sentään hyvä esimerkki ja kysymykset, joihin pitäisi ainakin vastata. Aikaa tehtävälle oli melkein kuukausi, joten reippaana poikana täyttelin vastauspaperin jo pari päivää ennen kuollutta linjaa.

 

Kun sitten kevään ensimmäisellä tunnilla yritin palauttaa teostani, joka otti muuten ihan muutaman hetken... pienen... hetken..., niin sepä ei käynytkään, vaan nyt piti kirjoittaa homma puhtaaksi. Ensin olisi pitänyt harjoitella kertaalleen puhtaaksikirjoittamista puhtaaksikirjoittamisharjoituspaperille, ja sen jälkeen puhtaaksikirjoittaa se varsinaiselle puhtaaksikirjoittamispuhtaaksikirjoituspaperille, ja tietenkin kuulakärkikynällä. Virheitä ei pidä tehdä elämässä eikä japaninkielen puhtaaksikirjoituksessa. Vähän neuvottelin ja aika nopeasti ilmeisesti ilmeeni kertoi opettajalle, että minulle riittää, kunhan palautan tuon lopullisen puhtaaksikirjoitetun esitelmän.


Kyllä en ymmärrä kopioimista, varsinkaan itsensä. Täten lupaan, että omien oppilaitteni ei tarvitse koskaan puhtaaksikirjoittaa yhtään mitään. Tehdään niin, että on kerralla hyvä tai ainakin kelvollinen. Sen sijaan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan muistelmia kuuntelemme silloin tällöin muistuttaaksemme itsellemme, että ihan tavallinen riittää. Poikkeus vahvistaa säännön, joten japania opetellaan (vähintään lausumaan, mutta mielellään myös kirjoittamaan vänkyräkirjaimin) ainakin yksi lause, joka löytyi sanakirjan esimerkkilauseista. Wareware no sensei wa shin no imi de shinshi desu.


Mutta osataan sitä täällä "paremmissakin piireissä". Peen yliopiston katastrofien historian kurssin opettaja haluaa kurssin loppuraportin aiheesta 'In order to seek solutions to social problems of disasters in contemporary society, what did you learn from disasters history? Please answer this question by discussing similarities (continuities) or differences (changes) between past and present day.' käsin kirjoitettuna juuri tietynlaiselle vastauspaperille joko japaniksi (vähintään 3 sivua) tai englanniksi (vähintään 5 sivua). Melko harva kurssi edes on englanniksi ja on tietenkin mukavaa, että englanniksi saa myös raportin kirjoittaa, mutta... Varmaan jokainen nykyajan opiskelija kirjoittaa raportin ensin tietokoneella ja sitten kopio sen käsin tuolle vastauspaperille. Kyllä on yliopisto väärä paikka käsialan harjoitteluun.

Kirjoitin muuten omaan esitelmääni, että kotikyläni Rieto (täällä ei oikein tunneta ällää, joten pitää käyttää ärrää sen tilalla, esimerkiksi Suomi on siis Finrando) on rauhallinen ja turvallinen paikka. Samana päivänä, kun olin juuri palauttanut paperini, tuli kotoa viestiä, jossa kysyttiin olinko lukenut uutisia. Joku oli niin pahoittanut Riedossa mielensä, että liikuskeli ilmeisesti liiallisen liikuttuneena saamastaan tai saamatta jäämästään hoidosta jonkinlaisessa latingissa. Huomenna olisi mahdollisuus ilmaista tämä pieni lisäys japanintunnilla, mutta onneksi en osaa, ainakaan noilla sanankäänteillä. Kuten en sitäkään, että kotikyläni on maastoltaan niin otollinen, että sinne kannattaa suunnitella pieni rahankuljetusryöstö oikein porukalla. Onneksi sentään tutkimuksissa (linkki) on pärjätty.

15. tammikuuta 2015

Se on sauna

"Mitä kertoisin hälle, jota kiire pakottaa? Jota joka paikkaa kolottaa ja paine ahdistaa? Minä ohjaisinko etelään kuin lintu lentämään? Vai turvautumaan pilleriin niin käänteentekevään? En tietenkään, sillä lääke löytyy lähempää, se on joka järven rannalla, Kuhmossa ja Vantaalla. Sauna. Siellä krampit laukeaa. Sauna. Sielun solmut aukeaa. Kun kiukaan posket punaisina hohkaa kuumuttaan, voin taata että turhat kiireet ryntää unholaan." (Martti Servo & Napander: Sauna)

On myönnettävä, että ensimmäisen parin-kolmen viikon jälkeen en ollut mitenkään varma, miten saan aikani kulumaan tässä Japanin Jyväskyläksikin mainitussa Sendain betoni- ja asvalttisekamelskassa. Vertaus Jyväskylään on aika kaukaa haettu, vaikka onhan Sendai ehkä keskimääräistä vihreämpi japanilainen miljoonakaupunki.

Onneksi ihan alusta saakka on ollut intoa itsensä kuntoon saattamiseen. Jonkun tutkimuksen mukaan kun ennen neljääkymppiä pitää olla kunnossa, jos meinaa pidemmälle pötkiä. Lokakuisena lauantaina hölkkäilin jälleen uutta mäkeä ylös, ja ihan kohta se oli siinä. Uimahalli. Seuraavalla viikolla sain Peen mukaani järjestelemään virallisia velvoitteita, eli täyttämään muutamaa rekisteröitymiseen vaadittavaa asiakirjaa. Saimme myös pikaisen esittelykierroksen uimahallin tiloihin, ja miesten pesuhuoneessa ilmeeni kirkastui. Se on sauna.

 

Vieläpä niin suomalainen sauna kuin voi 7700 km päässä omasta saunastaan toivoa - paitsi tietenkin sähkölämmitteinen. Lämpötila saunassa pidetään enemmän kuin riittävänä. Ovessa kerrotaan (tai varoitetaan) sadan celsiusasteen lämpötilasta, mittarin viisari on yleensä 92-96 asteen kohdalla. Uimahalli on auki aamukymmenestä iltayhdeksään, joten taitaa vähän sähköä ottaa tuo kiuas.

Saunassa on myös toinen mittari, joka mittaa sopivaa aikaa löylyttelylle, ettei vaan liian kauaksi lauteille unohdu. Kunhan tiimalasin vain muistaa kääntää lauteille kavutessaan. Löylyvettä tässä saunassa ei ilmeisesti ole tapana käyttää, sekin varmaan lukee ovessa, mutta itse kyllä olen kämmenet kuppina vettä pesuvadista kiville sipaissut. Yleensä suurin osa tosin kilpistyy kiukaan suojamuuriin.

Saunassa (ja muuallakin uimahallissa) soi koko ajan rauhallispainotteinen musiikki, tyylilajeiltaan klassisesta new ageen, sisältäen uudelleenlämmitetyt ja hidastetut poppiklassikot lähinnä jenkeistä sekä tietenkin panhuiluversiot. Ennen joulua soi - noin kuukauden ajan - tietenkin joululaulut. Koskaan aikaisemmin en ole kuunnellut joululauluja niin paljon kuin viime vuonna. Keskellä päivää kun kapuaa lauteille kuuntelemaan "Jouluyö, juhlayö" latinaksi naiskuoron korkealta vetämänä, niin olo on hiukan epätodellinen. Tällä viikolla soi ihan varmasti joku saamenkielinen joiku, kait se kuului tuohon uusi aika -genreen. (Tämä kappale lisätty 16.1.2015)

Kahden ja puolen kuukauden kokemuksen (sisältää keskimäärin viisi kertaa viikossa), saunaa ei juuri kukaan muu uimahallin vieraista käytä. Kerran kanssani saunassa istuskeli hetken vanhempi herrasmies, ja hänkin ehkä kohteliaisuudesta, kun olin juuri hänelle kertonut, miten iloinen olen, kun suomalaisena olen löytänyt tällaisen paikan. Herra istui alalauteella, vettä en uskaltanut heittää, eikä vierailu ollut pitkä. 


 

Pesuhuoneen hanoista tulee lämmintä vettä, tietenkin 42-asteista, joka on jonkinlainen hanaveden standardi. Saa sitä onneksi säädettyä, ja itseäni miellyttää enemmän hieman alle 40-asteinen huuhtelu. Pesuhuoneen erikoisuus on valaisin, jonka lasinen kupu on halkaisijaltaan lähes puoli metriä. Pesuaineet tarjotaan talon puolesta. Maitoshampoo on vihreämpää maapallon toisella puolella, ja herättää hieman epäilyksiä lehmien laitumien antimista, mutta pesee kyllä hiukset, jotka toistaiseksi ovat myös pysyneet päässä.


Saunasta on sitten mukava astua raikkaaseen ulkoilmaan, jossa oma Japanin-Jopo odottaa uskollisesti kuin Jolly Jumper saluunan edessä valmiina menosuuntaan. Kontrasti on kohtuullinen, sekä Lucky Lukeen että minuun, lämpötilassa eroavaisuutta on aika tarkkaan tuo sata astetta.


Niin, ja mitäs tuo itsensä kuntoon saattaminen tuossa alussa tarkoitti? Se on sitten toinen juttu, mutta tuleehan uimahallissa myös uitua, kun siellä kerran melkein joka päivä käy. Ei tässä ihan pelkästään ole saunassa päivät pitkät istuttu.

3. tammikuuta 2015

Lista 3 - Automaattimaailma

Japani on todella kaikenlaisten automaattien ja automatisoinnin valtakunta. Katujen varsilta ja kauppojen edustoilta löytyy jos jonkinlaista automaattia, joissa yleisimpiä tuotteita ovat erilaiset limut, teet, jäätelöt, kuumat ja kylmät ateriat sekä kahvit tölkeissä, nekin kuumina tai kylminä.

Automaatit, joita ilman maailma todennäköisesti tulisi toimeen (TOP 3+)

Erilaisia pieniä leluja ja elokuvien tai sarjakuvien hahmoja sisältään suoltavat automaatit ovat myös ilmeisen suosittuja, koska lähes jokainen vähänkin isompi kauppa on muutaman sellaisen oviensa ympäristöön hommannut. Listaan tässä muutaman tavallaan ajatuksia herättävän.



Näiden automaattien eräänlainen viehätyshän on juuri siinä, että ei tiedä, mikä vaihtoehtoisista hahmoista lokeroon kolahtaa, kun ensin on muutaman kolikon laitteeseen työntänyt.

3. Vaikka Barcelonaan on täältä aika paljon matkaa (reilu 10 000 km), niin FC Barcelonan kannattajia uskotaan löytyvän sen verran, että kuuluisimpien pelaajien kuvatuksille riittää ostajia.


Tarkimmat huomannevat, että Leo on saanut automaattiin kaksi erilaista hahmoa pienempien tähtien joutuessa tyytymään yhteen. Mutta miten kauan (ja paljonko rahaa) menisi ennen kuin saisi juuri sen haluamansa? Tästä automaatista löytyi "ilmainen kinderi", jonka huomasin vasta kuvan otettuani. Valitettavasti se ei ollut ulostunut alunperin tästä automaatista, ja palautinkin sen pikaisesti takaisin.

2. Ellei satu ihan olemaan varaa omaan palvelijaan, sellaisen voi hankkia kahvi- ja teehetkiään ilostuttamaan kuppinsa reunalle. Asennoissa löytyy.


1. Yksin juomien nauttiminen on yleensä tylsempää kuin kaverin kanssa riippumatta siitä, mitä nauttii. Yksin juopottelu on muutenkin enemmän ammattilaisten heiniä. Jos Kari Grandi tai muu janoisten kaveri ei pääse paikalle, niin aina voi hankkia seuraa automaatista.



Nuo ovat muuten todella rumia. Katsokaapa tarkemmin vaikka ensimmäistä kuvaa. En tiedä, saako kuvista ihan oikeaa käsitystä. Pitäisiköhän automaatin nimi olla "Drunk punkers" vai onko tuossa joku juju? Mut joo, viestiä vaan tännepäin, niin laitan "Punk-juopottelijan" iltojasi ilahduttamaan. Jälkimmäisistä kuvista selviää, että palvelijaneitonen ja punkkari viihtyvät hyvin yhdessä. Nämä voittajien kuvat ovat kaikki eri paikoista, olen siis kerännyt niitä oikein sarjan. Hyvin varustetusta tavaratalosta löytyi automaattien vierestä ihan hyllytavaraa.

Lopuksi muutama kunniamaininnan ansainnut eli urheilutermein pistesijalle yltänyt automaattihahmo.


Ei ole haittaa allergioista (paitsi muovi-), kun hankkii lelulemmikin, joka kiteyttää juurikin sen, mitä lemmikki tekee. Yrittävätköhän nämä varoittaa jostakin? Miksi tyytyisit tavallisiin korvatulppiin, kun voit muodikkaasti nukkua tytöt korvilla? Viimeinen pikkukuva korvatulpista on mun ehdoton suosikki.

Ehkä hämmentävintä kuitenkin on, että kaikenlaiset automaatit ovat poikkeuksetta toimintakunnossa. Ne seisovat yötäpäivää ulkona kaduilla, mutta yhtäkään rikkinäistä tai esimerkiksi kirkkovenesoutukilpailupiirrosta kylkeensä saanutta en ole nähnyt. Hyvin harvoin myöskään tuotteet ovat loppu. Joku niistä pitää huolta.

(Pahoittelen kuvien laatua, mutta Lumia 520 ei ota paljon parempia. Kuvien siirtäminen blogiin sen sijaan on tehty OneDriven kautta mukavan sujuvaksi, jos siis käyttää Windows-konetta.)

23. joulukuuta 2014

Jouluun laskeutuminen 1 - Lukukauden päätös

Joskus kävi mielessä, että tänä vuonna pääsemme hieman vähemmällä jouluhössöttämisellä. Tavallaan niin on käynytkin, mutta toisaalta joulua on tuupattu ympäristöstä aikaisempia vuosia enemmän. Tiettyjä samoja elementtejäkin on ollut. Lukukauden päätös, lahjojen lähettäminen, jouluglögin ja -piparien metsästys, joulusaunan varaaminen, joulujuhlat, muutamia mainitakseni.

Ilmeisesti samana aamuyönä, kun Halloweenia riekkunut japanilaisnuoriso vielä etsi tietä kotiinsa, kaupoissa ahkeroitiin kuorruttamalla kaikki niin jouluiseksi kuin olla ja voi. Reilu seitsemän viikkoa niissä on nyt kuunneltu monenlaisia versioita joululauluista. Mitä lähemmäs joulua on tultu, sitä lähemmäs kaakkoa kauppojen äänentoiston vahvistinten volume-nupit ovat kääntyneet. Sain tänään japanin keskustelutunnilla käsityksen, että joulupukki tulee täällä käymään tänään eli aatonaattona. Tänään (23.12.) on myös kansallinen vapaa, kun on sattunut keisarin syntymäpäivä mukavaan kohtaan. Olispa Saulilla synttärit sopivasti, niin voisi alkaa harkita kansalaisaloitetta. Kun on herra syntynyt elokuun loppupuolella, niin en viitsi vaivautua. Voi olla, että huomenna kaupoissa hössötetään jo uudestavuodesta, se kun on täällä enemmän perhejuhla. Joulua vietetään kai enemmänkin kavereiden kanssa.

Lukukauteni päättyi viime viikolla toisaalta hyvin perinteisiin tunnelmiin, toisaalta hyvinkin erilaisesti. Viime viikon tiistain tunnilla - jolla oli viimeistä kertaa opetusta tänä vuonna - opettaja totesi taululle piirtäen, että Tee-san on luokan kunkku. Ihan tuttuahan tietty mulle (sori vaan vanhat luokkakaverit), mutta piti silti ottaa todisteeksi ihan kuva.


Oikeasti me siis harjoittelimme kuin -vertailumuotoja, ja tasan ensimmäistä (ja varmaan viimeistäkin) kertaa olen luokan suurin ja pisin, ja vielä selkeästi. Siitä tuo piirros. Mainittakoon, että kesken lukukautta ryhmäämme liittyi toinen mies, rakkaan naapurimme Ruotsin edustaja Marcus-san. Heppu on rakettitieteen tohtori, ja omaa joko hyvät hermot tai huumorin, koska on jaksanut istua vieressäni melkein kaksi kuukautta. En toisaalta ole vielä käyttänyt bravuurilauseitani, kuten "Älgen stor på gränsen till utrutningen" tai "Det lönar sig inte för mig att nöja mig med boken". Arvelin, että hänen alansa taitaa olla jo ihan sanonnankin "Ei tää mitään rakettitiedettä oo" mukaan aika vaikea, mutta hänen mukaansa sitä voi verrata ilotulitusrakettien ampumiseen. Tulta alle ja sillä selvä. Ei sen vaikeampaa. No, kohta koittaa hälle sesonkiaika. En ole tosin kuullut mitään kovin suurta Ruotsin avaruusohjelmastakaan.

Viimeisellä kerralla, viime viikon torstaina, oli sitten kulttuuria. Siis ihan mun vahvinta alaa... NOT. Sekä meidän että edistyneempien ryhmän opettajat olivat kyllä panostaneet. Ensin kirjoitettiin paremmalle paperille paremmalla musteella vuodenaikojen kanji-merkkejä. Sitten oli johdatus japanilaiseen teeseremoniaan, ja lopuksi vielä ikebana-oppitunti eli japanilaista kukkien asettelun harmoniaa. Pääsin läpi noista kaikista, mutta jos niistä olisi arvosana annettu, niin kolmen lajin yhteistulos olisi voinut lähestyä kasipuolta.


Sain mukaani vain kuvassa olevan fuyu (talvi) ja aki (syksy) teokseni, vaikka mielestäni natsu (kesä) ja haru (kevät) olivat ihan yhtä (epä)onnistuneita.

Teen valmistaminen ja nauttiminen oikeaoppisesti on Japanissa tarkkaa puuhaa. Astioiden asettelusta, veden kaatamisesta astiasta toiseen, teen vispilöimisestä, kupin kiertämisestä kädessä ennen nauttimista ja muutamasta muusta välivaiheesta on varmaan kirjoitettu täällä väitöskirjoja. Yhtä varmasti kirjoihin ja kansiin on päätynyt ikebana eli kukka-asetelmien lainalaisuudet.


Sain kukka-asetelman ihan kämpälle vietäväksi. Opet ovat varmaan lukukauden aikana todenneet Peen tarvitsevan jotain piristystä arkeensa. Pakko myöntää, että muutamat tekeleet materiaalien värivalintojen yhteensopivuudesta pystyrisun, pääkukkien ja lisukkeiden mittasuhteista ja kulmista toistensa suhteen olivat kauniita ja onnistuneita. Tätäkin lajia on täällä harrastettu jo vuosisatoja, ja se on edelleen suosittua, joten on siinä ollut aikaa ja porukkaa miettimään, mikä näyttää hyvältä.

Uutta harrastusta näistä ei tällä kertaa löytynyt, mutta kokemuksena oli toki ainutkertainen. Toivottavasti. Varmaa on, että lukukauden päätös tuskin koskaan tulee olemaan mitenkään vastaanvanlainen.

16. joulukuuta 2014

Asioita, jotka ovat toisinpäin eli päinvastoin 1

Varsinaisesti ei voi sanoa, että olemme täällä Japanissa toisella puolella maapalloa kuin Suomi, koska olemme samalla pallonpuoliskolla, katsotaan asiaa sitten itä-länsi- tai pohjois-eteläsuunnassa. Joskus aikoinaan on siis jossain sovittu, että Suomi ja Japani kuuluvat itäiselle sekä pohjoiselle pallonpuoliskolle. Tarkemmin ajatellen on niin, että tuota pohjoista puoliskoa ei ole oikein voinut valita. Päivämääräraja sen sijaan taitaa olla sovittu juttu. Korjatkoon joku maantieteilijä tai mukaviisas, jos paremmin tästä tietää.

Ei, täällä eivät ihmiset kävele millään tavalla kummallisesti (paitsi juuri siellä, missä pitäisi pyöräillä), eikä vaarana myöskään ole tippua alaspäin pois pallomme pinnalta. Myöskään Etelä-Amerikan valtioissa ei ole sitä vaaraa, vaikka ne sijaitsevat eteläisellä ja läntisellä pallonpuoliskolla, siis täysin vastakohtaisesti meidän vinkkelistämme. Muutama asia on silti Japanissa hieman toisin kuin koti-Suomessa.

Ensimmäisenä mieleen tulee rahaliikenne. Siinä missä Suomessa ei pankissa juurikaan enää näy pankkitätejä tiskien takana, niin täällä näkyy useitakin, välillä samankin luukun takana. Se nyt ei vielä ole kovin kummallista. Mutta kun pitäisi laskut maksaa, niin pankkiin ei täällä kannata mennä, ellei erityisesti tykkää palvelumaksuista tai ole niin yksinäinen, että haluaa vaan jutella jonkun kanssa, ja pankkitätikin kelpaa. Koska en ole kuullut kenelläkään olevan minkäänlaista palvelumaksu-obsessiota, niin avaan tätä hieman.

Kun Japanissa haluaa maksaa omalla pankkikortillaan oman pankin maksuautomaatilla omassa pankissa laskunsa, siis hoitaa itse käytännössä kaiken käytännön toiminnan, siitä menee palvelumaksu. Pankkitiskillä käteisellä maksettaessa maksuja ei mene. Pankkiin ei silti kannata mennä, koska jokaisen kulman takana olevassa kombini-pikkukaupassa maksun voi maksaa erittäin nopeasti ja käteisesti kassalla. Ei tarvitse jonottaa, käteisellä maksetaan, laskusta jää kuitti, johon läimäistään muutama leima (kokemuksen mukaan 3-4 / lasku), ja kaupat ovat auki 24/7.

Tarkkana pitää myös olla omalla pankkikortilla automaatilta omaa rahaa omalta tililtään nostaessa. Hetki ja paikka pitää valita oikein. Viikonloppuisin ei kannata lompakontäytettä muurilta noutaa, sillä silloin menee palvelumaksu. Arkenakaan ei iltaisin kannata korttiaan automaatille tarjota, sillä yhden ostoksen vähemmän rahoillaan saa silloinkin sadan jenin kaupasta. En uskalla harkitakaan muuta kuin oman pankin automaatin käyttöä. Todennäköisesti pankkien jenit olisivat kilpailevan pankin automaatin käytön jälkeen niin sekaisin, etteivät palvelumaksut pysyisi enää kolminumeroisina.

Olisi mukavaa, jos korttia (mitä noita nyt on ... V, MC, A, DC) voisi vinguttaa, kuten kotona on tottunut. Ne vaan eivät kelpaa kovinkaan kaikkialla. Tämä maa toimii käteisellä. Vaihtorahaa tarvitaan sinne sun tänne, mutta virheitä ei juurikaan satu. Yksi syy tähän on, että paikoissa, jossa rahaa käsitellään vähänkin enemmän ja useammin, kuten ruokakaupoissa, kassakoneet suoltavat sisuksistaan vaihtorahat täysin tasan seteleinä ja kolikoina, riippuen tietenkin laskun summasta ja siitä, paljonko niihin on rahaa syötetty. Kassatoimihenkilölle ei siis jää kuin rahan välittäminen asiakkaalta koneelle ja takaisin.

Kauppojen kassojenkin on muuten pakko puhua täällä koko ajan. Ei siis niiden laitteiden vaan ihmisten. Välillä sitä miettii, kumpi näistä on enemmän kone. Kassaihminen toistaa koneen näyttämän summan tai kertoo, mikä tuote on kyseessä. Ihan kuin sitä ei itse näkisi, tuotteen kun itse on koriinsa nostanutkin. Jopa sadan jenin kaupassa, jossa kaikki tuotteet ovat samanhintaisia, pitää laskea ääneen, montako tuotetta siinä nyt menee kassan läpi. Ihan kuin sitä ei itse uskoisi, että on niinkin monta tuotetta kaupasta löytänyt. Vähän on tehnyt mieli alkaa luetella ääneen summittaisesti ihan vaan joitakin lukuja sieltä täältä, tai "randomisti", kuten nuoremmat väestönosat nykyään asian ilmaisevat.

Kun maksun aika koittaa, ja kortti yllättäen kelpaakin, pitää muistaa esitettyyn kysymykseen vastata "ikkai" tai jotain sinnepäin. Kortilla maksettaessa kysytään, montako kertaa höylätään. (Useammin höylätään magneettiraitaa koneeseen, sirumaksupäätteet ovat harvinaisempia.) Joillakin paikallisilla korteilla on edullisempaa maksaa ostokset useammassa osassa, siis jakaa maksu osiin eli useaan maksutapahtumaan. Niinpä, koska tässä maassa on pakko mennä liike-elämän ihmisillä paljon aikaa käteisen käsittelyyn, niin eihän koneitakaan saa päästää vähemmällä, ja niille pitää tarjota puuhaa miljoonien maksutapahtumien käsittelyssä. Maksuaikaa kortilla maksettaessa tulee mukavasti lisää. Kolme viikkoa sitten tehty ostos näkyi tänään kortin tiliotteella, joten marraskuussa tehdyn korttiostoksen maksan tammikuun viimeinen päivä.

Kuva tähän loppuun olisi kiva, mutta kun ei ole kehdannut räpsiä pankeissa eikä kaupoissa.

4. joulukuuta 2014

Ravinnonhankinta 3 - Kaiten-sushibaarissa voi myös tilata

Meillä on jo kantahihnasushiravintola, jossa tulee käytyä vähintään kerran viikossa, ja ainakin keskiviikkoisin. Eilen sain kunnian tilata lautasia ihan itsekin, kun hiraganojen kirjoittaminen ei enää ole aivan tuskaisen hidasta. Kyllä chef niistä selvää sai, ihan olivat annokset niitä, mitä pitikin. Paikan pääkokki muuten tekee susheja aivan hurjalla vauhdilla, on tainnut niitä jonkun verran vääntää.

Innostuin sen verran, että tilasin pari annosta myös suullisesti. Onneksi ravintolassa oli normaalia hiljaisempaa, eikä todisteita jäänyt. Lohen hieman ontuvasta ääntämyksestä - se on saamon, ei salmon - huolimatta annokset näyttivät jälleen miltä pitikin. Jälkeenpäin ihmetytti, että unohdin tilata helpoimman annoksen, eli hamburg-sushin. Kyllä, riisipalleron päällä on pieni jauhelihapihvi ja majoneesia.


Lopputulema hihnasushiateriasta on siis aina pino erivärisiä tyhjiä lautasia. Tässä esimerkissä olevasta 17 vihreän ja sinisen lautasen yhdistelmästä selviää kassalla reilulla parilla tuhannella jenillä eli noin 15 eurolla. Tuo on muuten meidän melko säälittävä ennätys, siis kahdestaan nautittuna.


Kantapaikkamme kassakoneen asiakasnäyttö on rikki, joten tarjoilija sanoo hinnan, ja sitten kaivetaan kuvetta. Luvuissa on vielä opettelemista, vaikka pyytäisi miten "Yukkuri, onegaishimasu". (Hitaasti kiitos). Eilinen sen-go-hyaku-hachi-juu-san-en olisi pitänyt kuulla ja tajuta, mutta tarjoilija oli jo ehtinyt kirjoittaa summan lapulle. Pee kertoi, että tuo tuossa harjoittelee vasta, ja lappu laitettiin nopeasti piiloon. Ehkä olisin maksanut 1583 jeniä, ehkä en olisisinut.