Kaikki paitsi kierrätys on turhaa

On täysin ymmärrettävää, että maassa, jossa ihmisiä on Suomeen nähden 25-kertaisesti, syntyy myös jonkun verran enemmän jätettä. Varsinkin kun muoviin pakkaamisesta on tehty lähes taiteenlaji. Varoitus: bloggaus voi sisältää tuotesijoittelua.

Kun neljä viikkoa sitten saavuimme Sendaihin, vanhempi herrasmies asuntolan toimistolta kävi luovuttamassa meille kämppämme. Hän puhui riittävästi englantia ja antoikin mukavasti erilaisia sanallisia ohjeita asunnon laitteiden toiminnasta ja yleisestä ylläpidosta. Tämän lisäksi saimme nipun ohjepapereita, joista todettiin vain "please, read". Siinä nipussa oli mm. "2014 guide for sorting recyclables and waste, and how to put them out for collection" -julkaisu, vaivaiset 20 A4-sivua (joka toinen sivu englanniksi) jätteiden lajittelusta.

 

Nyt kun keittiölavuaarin alakaapin - jossa siis kansallisuudesta riippumatta ihmiset säilyttävät hetken jätteitään - ovi ei tahdo enää mennä kiinni, on aika tutustua entistä tarkemmin opasvihkoseen. Ei nyt sentään ihan ensimmäistä kertaa kuitenkaan, koska ihan mihin tahansa muovipusseihin täkäläisiä roskia ei saa laittaa. Toki myös eloperäinen eli haiseva jäteastia on pitänyt jo muutaman kerran tyhjentää. Paljoa ei maatuvaa täällä synny, ne ovat ylemmässä kuvassa oikealla mustassa pikkuämpärissä, ja sisältävät lähinnä banaaninkuoria, teenlehtiä ja talouspaperia.

Kun asuntolan tarjoamat kaksi ensimmäistä roskapussia melko nopeasti täyttyivät, piti käydä lähikaupasta ostamassa lisää. Omia muovipusseja, joita tässä maassa riittää, ei saa käyttää. Roskapussiin, jossa on vihreät merkinnät, tulevat kotitalousjätteet (lue myöhemmin: sekajätteet), ja punaisin merkinnöin varustettuun pussiin muovipohjaiset roskat. Kaikki olisi ihan hyvin ja suoraviivaista, ellei olisi myös erilaisia paperijätteitä. Tässä kohtaa avataan sivu 10 oppaasta.

Ehkä aika kultaa muistot, mutta esimerkiksi lukion matematiikan oppikirja on aivan selkeää ja nautittavaa lukemistoa oppaan paperinkierrätysohjeistukseen verrattuna. Yhtäläistä näille kahdelle hieman eri alan oppaalle on sivun rakenne. Ensin kerrotaan säännöt ja lainalaisuudet, ja sitten muutama esimerkki, miten niitä soveltaa. Matematiikassa vaan kaikki on niin jotenkin puhdasta, ja tehtävät yleensä ratkeavat tai ainakin päätyvät johonkin tulokseen tai todistukseen. Jätteenkierrätyksessä ei voi puhua ainakaan puhtaudesta, eikä lopputuloksena ainakaan ole mitään selkeää, vaikka sitä selvästi ja kovasti oppaan laatija on yrittänyt.

1) Sanomalehdet ja niiden liitteet pitää laittaa omaan pinoonsa, joka sidotaan paperinarulla ristiin rastiin. Aikakauslehtiä tai muita paperimateriaaleja ei saa laittaa samaan pinoon. 2) Aaltopahvilaatikot availlaan ja niistä tehdään oma pinonsa. 3) Mehu- ja maitotölkkipakkaukset pestään sisältä, avataan, kuivataan (tässä järjestyksessä) ja taas tehdään pino muovinaruilla yhteen sidottavaksi. Sisältä hopeisia (eli ilmeisesti foliovuorattuja) ei saa laittaa tähän pinoon. Logo pakkauksessa kertoo, mitkä pakkaukset kelpaavat kategorian nippuun. 4) Aikakauslehdet, katalogit ja muut kiiltävät moniväripainotuotteet omaan nippuun ja 5) muut paperimateriaalit omaansa. Helppoa, paitsi sitten on vielä poikkeukset, kuten vedenpitävät paperikupit, puhdistusaineilta haisevat pakkaukset, valokuvat jne. joita kaikkia ei tässä varmaan tarvitse kertoa. Todennäköisesti ajatus tuli jo selväksi. Ikävä on siis omia kierrätysastioita. Paperinkeräysastiaan saa sentään laittaa kaiken, jonka posti jaksaa postilaatikkoon kantaa ja loput sitten nelilokeroastian kartonki- ja pahvilokeroon.

Kerran viikossa jätekatokseen kannetut roskapussit ja paperiniput sitten noudetaan. Paikalle peruuttaa mollivoittoista, mutta korkealta ja kovaa tuulikellomaisen heleää pimputusta pitävä säiliöauto. Onhan kyseessä roskien viimeinen matka, joten ei siinä voi duurissa vetää. Silti Jäätelöauto-vainaan renkutus jää toiseksi, sen verran nupit kaakossa pitää kansalle kertoa, että jätteenkeräyslaitos on työn touhussa.

 

Työtä siinä tosiaan riittää, sillä yksi auto noutaa muoviroskapussit, toinen talousjätteen - johon ilmeisesti luetaan kaikki muu kuin muovi- ja paperijätteisiin kuuluvat - ja kolmas paperiroskat. Kaksi työntekijää kantavat roskapussit käsipelillä auton säiliöön, ja samalla myös silmämääräisesti lajittelevat jätteitä. Kuvassa noudetaan sekäjätteitä. Päivää aikaisemmin muoviroskia noutaneet roskakuskit heittelevät vääriä roskia sisältävät muoviroskien pussit sekäjätepuolelle. Aikaa tuossa tuhraantuu aika paljon enemmän kuin kotona makasiininkulmalla kahden viikon välein käväisevällä nelilokeron tyhjentävällä roska-autolla. Ihme muuten, ettei japanilaisia roska-autoja ole sävytetty sen mukaan, minkä värisillä tunnuksilla olevia roskapusseja ne ottavat sisäänsä. Kaikki ovat vihreitä.

Meillä täällä on sentään noin hieno jätekatos, johon asukkaat toimittavat useasta alueen kerrostalosta roskansa. Omakotitaloalueellahan roskapussit laitetaan katujen varsilla oleviin verkkosäkkeihin, josta ne sitten noudetaan. Jätteet pitää laittaa verkkosäkkeihin juuri tiettyyn aikaan viikosta, hajuhaittojen ja eläinkunnan toimien vuoksi. Suuresta kansasta riittää työvoimaa ajelemaan miljoonakaupunkien katuja viikottain vaikeasti ymmärrettävän pitkän matkan.

Niin, ja sitten on vielä nesteisiä tuotteita sisältävät pakkaukset, joita meillä ei tietenkään juurikaan kerry, mutta joille on katoksessa omat korinsa. Minkäänlaista pullopanttipalautusjärjestelmää täälläkään ei ole. Itse asiassa sellaiseen on matkoillaan törmännyt vain Pohjoismaissa ja Virossa. Vielä minulle ei ole selvinnyt, miten ne noudetaan. Sen selviämistä odotellessa on pakko sisustaa työpöydäntaustaa omalla kokoelmalla. Ihmisellä esihistoriallinen keräilyvietti välillä puskee esiin, ja pitäähän sitä jotenkin selviytyäkin.

Tunne vuosikymmenten takaa

Jo ennen muuttoamme Sendaihin yritin opetella japanilaisia kirjoitusmerkkejä älypuhelimen sovelluksella, jossa pitää valita näytetystä merkistä oikea merkki (tavu) neljästä vaihtoehdosta. Poissulkevalla menetelmällä nuo 46 erilaista hiragana-merkkiä ja 46 erilaista katakana-merkkiä oppi tunnistamaan aika nopeasti, tilastollisesti 997/1000 meni aivan oikein. Jo silloin tajusin, että nyt on mahdollisuus kokea tunne, jota aikuisena ei enää uskoisi voivansa kokea.

Espanjan MM-korisretkellämme keskustelin erään matkaseuralaiseni - joka on kovin viehtynyt t-paitoihin - kanssa SuperDry-merkistä. Hän kertoi merkin olevan brittiläinen laatutuote, josta saa pulittaa enemmän kuin t-paidoista pitäisi. Ihmettelin merkin alkuperää, samalla logolla varustettua tuotetta - supadraita - totuin lähinnä litkimään viisi vuotta sitten ensimmäistä kertaa Japanissa käydessäni, se kun on japanilaisen Asahi -olutmerkin mainostunnus. Madrid-Bilbao-Barcelona -kiertueelta palattuamme ehdin vielä paikalliseen (suomalaiseen) ostoskeskukseen kuvaamaan merkkiä myyvän kaupan ikkunaa.

Superdry -tekstin päällä on aluksi kanji-merkkejä, jotka periytyvät kiinalaisista merkeistä, ja joista en tajua mitään. Mutta niiden jälkeen suluissa lukee hiragana-merkinnöin (tavuttaen) shi-na-sa-i, ja sen kun iskee googleen, niin voi viettää hetken miettien, miksi edes aloitti tämän blogin lukemisen.

Yhtä kaikki, tarkoitukseni oli kertoa siitä hetkestä, kun pieni ihminen, nykyään kai ikähaarukassa 4-7 vuotta, haluaa oppia ja oppii lukemaan ympärillään olevaa informaatiota. Meistä tuskin kukaan voi väittää muistavansa tuon maagisen hetken, kun huomasi tajuavansa (nyt seuraa esimerkki), että tuossa tiekyltissä lukee "Hämeenlinna 130" ja että tuo paikka on ilmeisen kaukana tai sitten ihan vieressä. Ihan sama, mutta että nyt-mä-osasin-lukea-tuon-kyltin-ja-sen-mitä-siinä-sanotaan. Jos muuten väität muistavasi, niin sitten sinulle on käynyt jotain yksilönkehityksellisesti poikkeuksellista.

Nyt en siis tarkoita vieraan kielen ensimmäisten sanojen ymmärtämistä, vaan jotain kaukaisempaa. Milloin tahansa - ainakin joka syksy - voi ottaa mukavaksi pikku puuhasteluksi ilmoittautua syksyllä kansalaisopistoon ja aloittaa uuden kielen opiskelu. Ihan eri asia on oleilla ympäristössä, jonka kirjallista viestintää ei pysty edes lukemaan. Pikku puuhastelusta ei ole nyt kysymys kuin allekirjoittaneen osalta, kun tätä kummallisesti kirjoitettavaa kieltä yrittää omaksua. Tähän ei auta kuin raaka harjoittelu, kuten

yhteiset iltahetket omien kotiläksyjen parissa. Toisella vaan taso on yliopistollista keskitasoa, toisella vapaaehtoisjärjestön "Aloittelija-A-ryhmän-piirusta-paperiin-malliin-mukaan-jos-pystyt" -tuherrusta.

Sain muuten näistä ensimmäisistä venkuroista

hanamaru -punakynäsuttauksen paperien päälle. Opettajamme englannintaidoilla se tarkoittaa "very good". Oli myös pelkkä "good" -vaihtoehto. Ihan mitä tahansa tuhertajia tässä ei siis olla.

Mutta se hetki..., kun yht'äkkiä huomaa ymmärtävänsä edes jotain edessään seisovasta raapustuksesta. Se tunne on hyvin kaukaa, ainakin kolmen vuosikymmenen takaa.

Liikennevälineet - linjuriauto on maanteiden ässä

Sendain katujen ässä julkisten liikennevälineiden osalta on linja-auto. Pyörällä pääsee aina aivan perille saakka, mutta kovin pitkiä matkoja ei pimeillä kaduilla kuitenkaan viitsi polkea. Sendain metro rajoittuu oikeastaan yhteen linjaan ja paikallisjuna kiertää kaupungin pohjoispuolelta keskusasemalle ja siitä edelleen etelään. Bussilinjat kattavat koko oleellisen kaupunkialueen ristiin ja rastiin.

Miksi bloggaus tällaisesta itsestäänselvyydestä? No, koska jälleen on jotain täällä ajateltu toisinpäin kuin lännempänä. Japanissa linja-autokyydistä maksetaan vain juuri sen verran kuin siitä on nautittukin, eikä lipuntarkastajia ilmeisestikään tarvita. Homma toimii nimittäin näin.

Kaupunkiliikenteen bussiin noustaan aina keskellä vasenta kylkeä olevasta ovesta. Jos ei omista kausikorttia tai muuta valmiiksi maksettua lipuketta, otetaan ovensuussa olevasta laitteesta pieni (noin 2 cm x 4 cm) valkoinen lappunen. Se on ihan tavallista paperia ja siinä hädin tuskin näkyy numero, joka ilmeisesti kertoo, miltä linjan pysäkiltä tai vyöhykkeeltä nousit kyytiin. Mitään ei siis makseta vielä autoon noustessa, kuten olemme tottuneet.

Etuosassa, tuulilasin yläpuolella on taulu, jossa on numeroita ykkösestä pariin-kolmeenkymmeneen muutamassa rivissä. Jokaisen numeron alla on numeronäyttö, jossa summat nousevat matkan edetessä. Perusmaksu autoon noustessa on 150 jeniä. Ovella otetun lappusen numeron alla lukee siis aluksi 150, lopuksi jokin vähän suurempi luku.

Rahanvaihto-rahastinhärveli. Molempiin laitetaan rahaa, mutta toinen on reilumpi ja antaa takaisin.

Kun päätät nousta pois linjurista, tuleekin jännempää. Tasaraha eli kasa kolikoita olisi paras vaihtoehto. Ellei taulun osoittamaa summaa löydy, niin jokaisessa bussissa on rahanvaihtoautomaatti. Liian rahoissaan ei saa olla, sillä automaatille kelpaa korkeintaan 1000 jenin - eli pienin - seteli. Rahanvaihtoautomaatti on nopea, mutta vielä nopeampi on sen takana keskikonsolissa oleva rahastin, jonka aukkoon tiputetaan tuo pieni mystinen lappunen ja tasarahakolikot. Kuskille vielä morjes ja radalle... eiku kadulle.

Helppoa, nopeaa ja rehellistä. Rahastinhärveli on ehkä vielä hämmentävämpi kuin esimerkki japanilaisesta rehellisyydestä. On ihan sama miten tuon kädessä hikoilleen lappusen kolikoiden seassa laitteen aukkoon tipautat, hyvin nopeasti numerot juoksevat yläpuolella olevan taulun osoittamasta summasta kohti nollaa. Maksutapahtuma rahanvaihtoineen ei vie aikaa sen enempää kuin uusien matkustajien nousu bussiin. Olisi erittäin helppoa vain kävellä ulos maksamatta, joko keskellä bussia olevasta ovesta tai vaikka etuovestakin. Pummilla matkustajiin ei silti täällä törmää, sellainen käytös ei vaan kertakaikkiaan taida sopia.

Ai niin, tietyille pysäkeille bussi pysähtyy aina, vaikkei kukaan nousisi sisään tai pois. Tämä on ilmeisesti aikataulullinen juttu, tiettyyn aikaan pitää olla tietyllä pysäkillä. Bussikuskilla on päässään kuulokkeet ja mikrofoni, joihin hän puhuu matkan aikana melko paljon, mm. kertoo jokaisen pysähdyksen jälkeen, että bussi lähtee liikkeelle, tai että nyt saavutaan tietylle maksualueelle. Lisäksi automaattiääni täyttää liikkeelläoloajan hetket kertomalla seuraavan pysäkin ja kenen tulisi jäädä missäkin pois. Esimerkiksi "Daigagu-Byoin Mae, keskussairaalaan matkalla olevien tulisi jäädä pois tällä pysäkillä". Ai mistä tiedän? Onko mun japanin kuullun ymmärtäminen kehittynyt yliluonnollisen nopeasti? No ei ihan, automaattineiti kuuluttaa pysäkit sekä japaniksi että englanniksi.

Sendaihin julkisia liikennevälineitä käyttämään tähtäävien matkailijoiden kannattaa tutustua edellä käsiteltyä aihetta käsitteleviin virallisiin sivuihin (linkki).

Halpaa kuin saippua - vai onko?

Olen tainnut pari kertaa mainita sadan jenin kaupat aikaisemmissa bloggauksissani. Niitä on, jos nyt ei joka korttelissa, niin ainakin lähes jokaisessa kaupunginosassa, jossa yleensäkin kauppoja on. Kaupan hinnoittelukonsepti on äärimmäisen yksinkertainen - kaikki tuotteet maksavat 100 jeniä. Suomessakin tätä ideaa yritettiin muutama vuosi sitten "Euron kaupalla", mutta kauaa se ei meillä menestynyt. Älä lue pidemmälle, ellet ole kiinnostunut Japanin hinnoista, hinnoittelusta, hintatasosta ja valuuttakurssilaskennasta.

Kun muuttaa, mutta ei voi ottaa mukaan ihan kaikkea tarpeellista, niin ottaa lähinnä vaatteita ja henkilökohtaisen hygienian tuotteita. Vaikka tietää muuttavansa kalustettuun asuntoon, yllättyy, miten paljon kaikenlaista pikkutavaraa kuitenkin tarvitsee jokapäiväiseen elämiseen. Kun tietää, että puolen vuoden kuluttua tuota kaikenlaista pikkutavaraa ei saa mukaan, ei viitsisi ihan kauheasti maksaa siitä hetken päästä ongelmajätteeksi muuttuvasta tavarasta.

Kalustettu asunto tarkoittaa, että siellä on kalusteet (ns. Nykäsviisaus). Sieltä puuttuu mm. 2 sateenvarjoa (läpinäkyvä ja vaaleanpunainen), 2 leipälautasta, hammasmuki (vessan sisustukseen sopivanvärinen), suolapurkki (kenties), kaksi soijandippauskeppoa, kaksi koristenauharullaa, leimatyyny ja mustesetti, tiskivati, 2 juomalasia (joihin mahtuu riittävä määrä nestettä), nimileimasimen suojakotelo, syömäpuikot suojakotelolla, 2 hammasharjakoteloa, pehmeä kortti- ja kolikkokukkaro, pyöränpumppu, pyöränlukko, pyöränlamppu, 2 lusikkaa + 2 veistä + 2 haarukkaa (samaa sarjaa, joten tuli hieman kalliimmaksi), roskakori, kirjain- ja hiragana-leimasinsetti varsineen. Tässä tositapahtumiin perustuvassa ostosreissuesimerkissä uuteen kotiin kannettiin kaksi muovikassillista tavaraa 100 jenin putiikista. Kuittiin kassakone kirjoitti yhteensä 3456 yeniä eli meidän vaihtokurssilla 25,60 euroa.

Jos tässä laskelmassa jokin ei mielestäsi täsmää, niin voit laskea tuotteiden kappalemäärän, ja todeta, ettei täsmää. Tai sitten voit vain todeta, että sadan jenin hinnalla loppusumman pitäisi olla jaollinen sadalla. Niinpä, Japanissa hyvin harva tuote maksaa sen, mitä hintalapussa lukee. Lähes kaikkeen lasketaan ja lisätään kassalla kahdeksan prosentin vero, joka vastaa siis suomalaista arvonlisäveroa. Erona Suomeen on se, että kaikilla tuotteilla ja palveluilla on tuo sama 8%:n verokanta. Suomessahan on useampia verokantoja riippuen siitä, onko kyse kulutushyödykkeestä, ruuasta, palvelusta ja millaisista sellaisista. Miksi tällaiseen hinnanesitystapaan täällä sitten on päädytty? En tiedä, enkä ehkä haluakaan tietää. Kenties veroprosenttia on veivattu suuntaan tai toiseen niin usein, että on tullut mitta täyteen koko maan kaikkien kauppojen kaikkien hintalappujen vaihtamisoperaatioille. Suomessahan on arvonlisäverokantoja veivattu viime vuosina pariin-kolmeenkin otteeseen, ja onhan sillä ainakin työllistävä vaikutus, kun kaikki hinnat pitää vaihtaa, kassajärjestelmät päivittää ja kirjanpitoalan työntekijät repivät loputkin hiukset päästään. Tosin viime mainittu työllistää lähinnä kirjanpitotoimistojen siistijöitä.

Kuluttajan kannalta on melko sama, jos sadan jenin (0,74 euroa) hammasharjamuki maksaakin 108 jeniä (0,80 euroa). Toki ruokakaupassa 5 000 jenin hyllyhinnoilla kassalla pitää maksaa 5 400 jeniä eli veron osuudeksi tulee vajaa kolme euroa. Merkitystä verolla alkaa olla isommissa hankinnoissa, kuten kalliimmissa kodinkoneostoksissa tai matkalipuissa. 100 000 jenin tuotteelle (kauppahinta tietenkin 99 900 jeniä) lasketaan veroa 8 000 jeniä (melkein 60 euroa). Aluksi tuo "hinnankorotus" tottumatonta ärsytti, varsinkin kun tuntui, ettei aina voinut tietää, kuuluuko hintaan vero vai ei. Joo, on se tieto merkitty melkein aina johonkin kulmaan, mutta ne venkurat ovat sellaisia, ettei niistä tahdo saada tolkkua. Kolmen viikon aikana asiaan on kuitenkin tottunut, ja hieman jopa oppinut erottamaan "+vero" -kirjoitusmerkin "vero sisältyy" -kirjoitusmerkistä. Arvioisin, että vain noin yhdessä tapauksessa kahdestakymmenestä verollinen hinta on läimäisty hintalappuun.

Kauppareissulla illan hämärtyessä, laukussa leipää ja piimää vaan.

Paljonko arkinen elo Japanissa sitten maksaa? Avaan aihetta muutamalla, täysin satunnaisesti valitulla hintaesimerkillä. Pieni tölkki perusolutta kaupassa 100 jeniä + vero, BigMac -ateria lounasaikaan 550 jeniä eli reilu 4 euroa (yksi harvoista hinnoista, jossa vero on mukana), pullo maahantuotua perusviiniä - täällä ruokakaupan keskihyllyltä, Suomessa leuka rinnassa valittua - 750-1200 jeniä (n. 5,5-9e) Siis hieman edullisempaa kuin Suomessa. Maitotuotteet sen sijaan valitettavasti ovat selkeästi kalliimpia, litra maitoa 1,20 e; puoli litraa maustatonta jogurttia 1,40 e ja seitsemän (7) siivun paketti (126 g) mautonta yksittäispakattua juustoa 1,40 e. Sellaista ylellisyystuotetta kuin juustohöylä ei Japanissa tunneta. Varmaankin sen vuoksi, etten ole nähnyt kaupoissa myytävän Oltermannia - enkä mitään sen tapaistakaan. Jos pelkästään harvat paikalliset juustotuotteet ovat hinnoissaan, niin pienestä paketista (n. 100 g) maahantuotua sinihomejuustoa saa maksaa halvimman löytämämme marketin ylähyllyltä omiin kätösiin poimittuna 4,50 e. Ilmeisesti kallis juusto tekee myös pizzoista kalliita. Pizzerioita on, mutta ei tee mieli maksaa pienestä, Saarioisen roiskeläppää hieman isommasta pizzasta kahtakymppiä. Kaupan muovikääreisiin pakattuja emme ole vielä kokeilleet, ne ovat edullisempia ja vieläkin pienempiä, mutta kuitenkin alkaen viisi euroa.

 

Viimeinen tunti on laskentoa. Kun kerta eurot eivät kelpaa, ja on luonteeltaan vähän tarkka, niin haluaa kääntää nuo nimellisarvoltaan suuret summat tutumpaan valuuttaan. Suomessa meille myytiin jenejä jokaista euroa kohti 135 kappaletta. Sata jeniä on siis jo aikaisemmin mainittu noin 0,74 euroa. Tästä saadaan ainakin kaksi kohtuullista muunnostapaa, joilla voi yrittää hintoja hahmottaa.
1) 135y = 1e; 270y = 2e; 405y = 3e; 540y = 4e; jne. Taulukonomaisesti kymmenen euroon saakka riittää aika pitkälle, loput hinnat voi tavallaan haarukoida tasaeurojen väleihin.
2) Kun jakaa hinnan ensin neljällä, kertoo sitten kolmella ja lopuksi siirtää pilkkua kahdella vasemmalle eli jakaa sadalla, niin on hyvin lähellä tarkkaa hintaa. Tämä edellyttää tietenkin, että aivojen laskentalohko on kunnossa. Esimerkiksi 1600 jeniä lasketaan 1600/4*3/100 ja on noin 12 euroa. Toisaalta samapa tuo, miten näitä hintoja räknäät, kassalla viimeistään huomaat, että kahdeksan prosentin veron lisääminen hintaan unohtui, eikä se olekaan oikein kiva laskutoimitus. En silti toivo verotuksen täällä nousevan kymmeneen prosenttiin, ainakaan vielä seuraavaan seitsemään kuukauteen.

Rakennustekniset ratkaisut 1 - Voi itkunat

Jo ennen matkaa olimme lukeneet kauhukertomuksia yliopiston asuntojen ikkunoista. Vaikka niissä kovin yritettiin kuvailla ikkunoiden surkeutta, emme silti ihan täysin uskoneet ennen kuin näimme. Suomalaisenkin olisi nyt uskottava, mutta en silti meinaa uskoa. Yritän tuoda tässä oman osani kirjoituksien jatkeeksi.

Lyhyesti ilmaistuna ikkunat kämpässämme ovat vähän kuten asukitkin. Yksinkertaiset. Vähän sen vuoksi, että ikkunat ovat erittäin yksinkertaiset. On vaikea ymmärtää, miksi muuten ihan asiallisesti rakennetussa rakennuksessa on tällainen vuotokohta. Alueella, jossa on jonkinlainen talvikin, ei pidetä eristämistä missään arvossa. Ilmeisesti kaasua riittää, koska sitä ihan varmaan kuluu. Paljon.

Tämän parempaa diagrammia ei oikein löytynyt, mutta siitä kuitenkin selviää, että kohta viilenee.

Tarkemmin ilmaistuna nuo seinälasit ovat paitsi erittäin yksinkertaiset, myös erittäin ohuet. Paikallaan ne pysyvät alumiinikarmeissa, jotka ovat kaikki liikuteltavia eli avattavia, eivätkä siis pysy paikallaan. Tämä rakennustekninen helmi aiheuttaa totaalisen lämmöneristämättömyyden lisäksi sen, että kaikki äänet, erityisesti puhe, kuuluu sisään ihan kuin äänilähde olisi vieressäsi. Makuuhuoneemme (2.kerros) ikkunan alta menee katu, jolla opiskelijat jonottavat aamuisin bussiin (ks. Tänään se sitten tapahtui -bloggaus). He ovat kyllä hyvin hiljaista sakkia, ymmärrän fiiliksen, mutta jos illalla joku toiselle, itselleen tai puhelimeensa puhuen talomme ohitse kävelee, niin hetken luulee saaneensa vieraita makkariinsa. Onneksi tuo katu ei johda mihinkään, ja on siten aika hiljainen.

makuuhuoneen "ikkunalasit" edestä

Yläpuolella on näkymä makuuhuoneen ikkunasta eri suunnista kuvattuna. Vaalea pömpeli kolmannessa kuvassa on kaasulämmitin, jota emme ole vielä kokeilleet. Tuosta kulmasta lämpö kulkeutuu sitten melko suoraan pihalle.

Tässä seuraavassa kaksikossa on näkymä keittiön (3.kerros) ikkunasta sekä voimassaoleva lääkityksemme. Maitoa täällä ei tule liikaa juotua, aamumurojen kanssa sentään saa annoksen.

Näissä yksinkertaisen pelkitetyissä kuvissa esitellään kulku parvekkeelle. Tumma kolmio vasemmanpuoleisen oven lasissa varoittaa lyömästä päätään lasiin, tai sitten se varoittaa lasin takana olevasta hyttysverkosta, ehkä todennäköisimmin se on hätäpoistumistien merkki. Yhtä kaikki, yhteistä aukoille seinissämme on se, että niistä näkee ja kuulee sekä sisään että ulos. Paremmin tosin kuulee kuin näkee. En tiedä, onko se hyvä vai huono.

En ole keksinyt ikkunatekniselle ratkaisulle muuta selitystä kuin sen, että niissä oleva liikkumavara ja alumiinikehystys ehkä auttavat kestämään pienet maanjäristykset. Sellaisen pienen muuten koin eilen ensimmäistä kertaa, mutta se oli niin pikkuinen, että oli ohi ennen kuin ehdin tajuta sen järistykseksi. Sen verran kuitenkin tärisi ja tuntui, että voin hieman kuvitella, millainen ihan kunnon järistys olisi.

Kyllä on ikävä appiukon usein hehkuttamaa FinnFoamia. Jotenkin ikkunat - ainakin makuuhuoneen - pitäisi saada talveksi umpeen. En näe mitään järkeä antaa kaasulämmittien huutaa, kun lämpö karkaa taivaalle. Onneksi sentään ymmärsimme panostaa kahteen paksumpaan peittoon. Voi olla, että silti vielä itku pääsee.

Watashi mo sensei desu

Viikko sitten kuvabloggailin Peen ensimmäistä koulupäivää, kun itse jäin kämpälle lepäilemään. Tällä viikolla kävi toisinpäin, kun suuntasin sata metriä toiseen suuntaan kielikurssille. Pee ei tosin täällä kauheasti ole ehtinyt lepäilemään. Tähän bloggaukseen ei vielä ole kuvia saatavilla.

Rekisteröitymislomakkeen - joka tietenkin täytetään aina ensin ihan joka paikassa - täyttäminen vaati jo kohtalaisia ponnistuksia. Etu- ja sukunimi sujuu katakana-kirjoituksella kohtuu hyvin, mutta toisen nimen Ju-tavua en ollut ennen kirjoittanut. Tietenkään ei riitä oma nimi pelkästään länsimaisilla kirjaimilla ja tietenkin tarvitaan koko nimi. En osannut vielä ilmaista itseäni japaniksi kertoakseni, että meikäläisen nimisiä ei pitäisi maailmassa olla kahta, vaikka tuskin sekään olisi auttanut. Onneksi apuopeja oli paljon ja sain pientä hjelppiä.

Noin kymmenen kurssille ilmoittautujaa jaettiin aluksi A- ja B-ryhmiin. Hetken minua yritettiin laittaan "edistyneempien" B-ryhmään, kun tavasin yhdelle opettajalle katakanoilla kirjoitetun lauseen oppikirjan hankkimisesta konbinista. Melko helposti järjestäjille meni kuitenkin perille, että olen varmasti 'absolutely very beginner', ihan Lontoon valtakielellä.

Paras A-ryhmämme koostuu nyt kuudesta "opiskelijasta", joista yhdellä toisella ei ollut minkäänlaista huivia tai huppua päässään. On itse asiassa ihan virkistävää olla itse välillä se eksoottinen tapaus ja nyt en tarkoita hiustenväriä tai hiippakuntaa. Kaksi osallistujaa on Egyptistä ja kolme muuta Bangladeshista, Malesiasta ja Marokosta.

Etunimet kirjoitettiin tietenkin katakanoilla tussaten taitetulle kartongille, jotta ope ja muut tietävät, kuka kukin on. Tämä on siis erittäin maailmanlaajuinen tapa. Kaksi eri opea kävi ehdottamassa etunimeni perään pitkää viivaa, joka pidentää edellisen tavun. Kumpikaan ei uskonut ensimmäisellä kerralla, että en ole Tomii. Kotiopettajani Pee tiesi kertoa, että Tomi on Japanissa (myös) tytön nimi (linkki), joten se selittää paljon. Identiteettini kestää tietoisuuden tyttömäisyydestäni, ei se noin vähällä kriiseile. Siis se identeetti, tyttömäisyyden uhallakin aion pysyä Tomina, joka ei sentään ole kenenkään nimi. Oman nimensä etymologiaan voi ken (pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna) tahtoo tutustua tarkemmin osoitteessa http://www.behindthename.com .

Opetuksen vauhti oli hitaasti sanoen ri(tauko)-pe(tauko)-ää, mitään pehmeää laskua lukukauteen ei täällä ilmeisesti tunneta. Opettelimme tervehtimään ja esittelemään itsemme, kyllä on/ei ole -ilmaisun, kertomaan mistäpäin maailmaa olemme, mikä on kotikaupunkimme, lukusanoja, tunneilla tarpeellisia ilmaisuja ('Yukkuri onegaishimasu' - hitaammin kiitos, 'Mo ichido' - vielä kerran, 'Wakarimasen' - en ymmärrä) ja mikä on ammattimme. Kun opettajamme oli kertonut olevansa kotirouva 'shufu' ja viisi "luokkakaveriani" - odottakaahan vaan luokkakuvaa - olevansa myös kotirouvia, niin minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Harvoista osaamistani japaninkielen sanoista sentään 'sensei' oli tuttu ja siitä lauseesta sainkin sitten tämän bloggauksen otsikon. Olen myös opettaja. Huomatkaa, että viimeistä u-kirjainta ei tuossa äännetä.

Opettaja-korttia ei olisi ehkä kannattanut vielä vetää, koska hetken päästä jouduin asiaa selittämään. Olen siis opettajana Suomessa, en täällä, enkä varsinkaan mikään vieraileva luennoitsija. Pienen luennon voisin pitääkin - englanniksi tietenkin - sillä vaikka ensimmäinen vieras kieleni on pahasti ruosteessa, niin kuulijakunta ymmärtäisi varmaan suomestakin saman verran. No joo, tämä on hieman liioiteltua, mutta tuntuu, että opettajiemme englanninkielentaito on tasolla, joka vastaa suomalaisen kolmasluokkalaisen joulutodistuksen arviointia englanninkielestä "Osaa kohtalaisesti joitakin sanoja".

Vaihtoehdot olivat vähissä oikeastaan koko ajan. Ainakaan nukahtamaan ei noilla tunneilla erehdy, kun koko ajan kysytään jotain tai pitää ainakin toistaa opetettu omalle kohdalleen soveltaen. Puolentoista tunnin setti kesti tasan puolitoista tuntia. Tunnit ovat tiistai- ja torstaiaamupäivisin ja kurssi kestää maaliskuun puoleenväliin, juuri siihen saakka, kun meidän pitäisi vaihtaa asuinpaikkaa. Neljän ja puolen kuukauden "chillailun" jälkeen pää särki tuntien jälkeen enemmän kuin kohtalaisesti, ilmeisesti se on päässyt tämän ajan aika helpolla. Nyt ei sitten muuta kuin kauppaan ostamaan vihko, jonka kannessa on joku öttiäinen. Niitä vaihtoehtoja täältä löytyy, Hämähäkkimies ei taida olla "in". Tietty tarvitsen myös koulurepun ja penaalin ja niille täytettä. Oppikirjat Pee kävi jo mulle ostamassa, aika paksuja ovat, en uskaltanut katsoa viimeisen sivun sivunumeroa. Punakynää en taida nyt tarvita.

Kulttuuria se on varsinkin koriskulttuurikin - osa 1

Korispyhättömme synnyinkunnassamme on melko uusi ja seudun hienoimpia, ellei hienoin. On kuitenkin selvää, että miljoonakaupungista pitää löytyä vähän hulppeampi ja avarampi sali. Kaikki pitää suhteuttaa asukaslukuun. Vai pitääkö?

Ensimmäinen kokemuksemme japanilaisesta koriskulttuurista on vuosien takaa, kun Turun Riennossa pelasi yhden kauden japanilainen vaihto-oppilastyttö. Seuramme naisjoukkue pelasi silloin ko. joukkueen kanssa samassa sarjassa, joten pelasimme pari kertaa kauden aikana vastakkain. Pieni, iloinen ja vikkelä japanilainen pomputti palloa voimakkaasti kuljettaessaan ja omasi varsin hyvän pelisilmän, ollen silloisen joukkueensa kantavia voimia pelinrakentajan paikallaan.

Koriskausi Japanissa alkaa samalla viikolla Suomen Korisliigan kanssa. Jo IKEAn retkellämme tutustuimme muutamaan, tosin aika vähäpuheiseen paikallisseuran pelaajaan ja maskottiin.

  

Pitihän tuokin kokea, siis Japan Basket Leaguen avausottelu Sendai 89ers - Iwate BigBulls. Lippuja yritettiin ensin suomentaa internetistä, mutta varmemmaksi keinoksi osoittautui läheiseen konbiniin eli tuollaiseen yllättävän lähellä olevaan pikkukauppaan meneminen. Jokaisessa konbinissa taitaa olla yhdistetty kopiokone-faksi-laskunmaksu-lipunmyynti -automaatti, josta hetken aikaa kosketusnäyttöä lätkimällä saa tulosteen, jonka loppusumman kassalle maksamalla saa liput. Lipputarjontaa eri tapahtumiin tuntui automaatissa olevan sellaisen suomalaisen Lippupalvelun verran.

Susijengin maajoukkuepaidat päällä suuntasimme lauantai-illan vietoksi jo tuttua reittiä kohti Xebio Arenaa. Ihan komea halli onkin ja pitääkin olla, koska se toimii ainakin viiden eri lajin joukkueen kotiottelupaikkana (joukkueiden liput kuvassa hallin ulkoseinällä). Olipa kummallista olla kerrankin hyvissä ajoin jossakin. Taitaa tämä maa jotenkin meihin jo vaikuttaa.

 

Lipuntarkastuksen jälkeen sai otteluohjelmalehtisen ja pari muuta painotuotetta (mainosta) sekä pienen lappusen, jossa oli numero, minulla 2 ja Peellä 8. Ottelun isäntänä toimi Sapporo, peruselintarvike. Pääkäytävällä oli aikamoinen kuhina, myyntipisteitä vieri vieressä. Yhdellä kohtaa oli hiljaisempaa. Se on varsin hyvä esimerkki japanilaisesta rehellisyydestä. Kävin puoliajalla varmistamassa tuotteiden aitouden. Tuossa alla olevassa kuvassa on seinällinen Sapporoa täysin vartioimatta. Eikä varmastikaan yhtään puuttunut, kun niitä sponsorin edustajat alkoivat matsin jälkeen jakaa. Tuohan olisi sama, kun suomalaiseen messutapahtumaan tuotaisiin kaivollinen kossua ja annettaisiin kansalle kauhat käteen. Tai siis ei olisi sama, olisi täysin vastakohta. En silti väitä suomalaisia tässä esimerkissä epärehellisiksi, vaan epäilen, ettei vastaava asettelu toimisi suomalaisessa yleisötapahtumassa.

 

Paljon oli "rituaaleja" ennen kuin peli alkoi. Kyseessä taisi olla seuran 10-vuotisjuhlaottelu, en tiedä mistä laskien. Todennäköisesti kymmenen vuoden takaa. Vanhoja tähtipelaajia esiteltiin, cheerleaderit heiluivat kentällä ja katsomossa pienemmät, tulevat huiskujenheiluttajat kehottivat yleisö mukaan kannustamaan. Kotijoukkue piiritti maskottia ja keräsi tsemppiä tulevaan. Kuten kaikkialla, paljon oli puhetta ja meteliä. Jostain syystä kaikki pitää puhua ja aina jonkun pitää puhua, on sitten kyseessä ihminen tai laite.

 

Pelaajaesittelyssä aloitusviisikko esiteltiin viimeisenä - kuten meilläkin - ja suurin tähti ihan viimeisenä - kuten meilläkin. Täällä vaan suurin tähti onkin pienin eli bloggauksen ekassa kuvassa (oikealla) poseeraava Takehiko Shimura, takamies, 160 cm. Miehen elkeet olivat yleisönsä ottavat, egoa ja itseluottamusta tuntui riittävän. Valitettavasti tässä ottelussa hänen peliesityksensä eivät olleet odotusten mukaisia. Iloinen, vikkelä ja kova pomputtamaan hänkin tuntui olevan. Kummankin joukkueen viisikko oli läpi ottelun aika samanlainen, vähintään kolme tummaa ja korkeintaan kaksi omaa poikaa kentällä. Vaihtoja ei juuri tehty eli rotaatio oli noin yhden vaihdon verran jaksoa kohti.

Itse pelissä ei ollut paljoakaan varsinaisia koripalloilullisia hienouksia. Peli oli nopeata, mutta muuten ei kovin miellyttävää tai hyvätasoista. Mielestäni aika rumasti sai pelata väärin. Epäurheilijamaista ei tunnettu ollenkaan ja yksi tekukin tuli oudosti ja vielä oudommin jatkettiin peliä. Tuli enemmän kuin kahdessa kohtaa mieleen, että säännöt on täällä vähän erit, vaikka olen luullut, että ne on koripallossa maailmanlaajuiset ja siten melko yhteneväiset. Jotenkin jäi fiilis, että varsinkin handchecking -virheiden viheltämättä jättäminen heikensi pelin koripalloilullista tasoa. En taida ihan jokaisessa Sendain kotipelissä käydä. Kotijoukkue hävisi 64-74. Ensimmäisellä puoliajalla vierailija vei ottelua miten tahtoi, mutta kolmannella jaksolla kotijoukkue käväisi hetken johdossakin.

Kotiyleisön kannustus oli ihan hyvää, kannatushuivit heiluivat reippaasti ja faniosasto yritti pitää kohtalaista meteliä. Susijengin kannattajiin ei tietenkään voi verrata, edes samalla pallonpuoliskolla. Koko ottelun, myös pelin ollessa käynnissä, kaiuttimista tuli kannustusnauhoituksia, maailman joka pallo-ottelusta tuttuja rillutuksia, jonka päälle MC vielä puolihuutaa mikkiinsä. Tällaiseen ei oikein ole tottunut, ja se olikin hyvin häiritsevää. Ottelun jälkeen pelaajat kumarsivat useaan kertaan kotiyleisölleen, jota olisi mahtunut sisään enemmänkin. On siinä ollut jenkkivahvistuksilla tottumista. Ennen loppuvihellystä kuulutettiin yleisöarvonnan tulos. Lipuntarkastuksen jälkeen jaetun lappusen numerolla 5 sai mukaansa noutaa ottelun sponsorilta seinänvierestä illaksi pari lohduttavaa. Ei osunut omalle kohdalle.

Erikoista mainittavaa on vielä Japanin liigan pelisysteemi. Heti seuraavana päivänä eli sunnuntaina samat joukkueet kohtasivat uudelleen ja Sendai pelasi siis toisen kotiottelunsa Iwatea vastaan. Tällä tavalla kaksoiskotiotteluina pelataan nelinkertainen sarja, yhteensä 52 ottelua kauden aikana. Se on aika paljon, Suomessa on viime aikoina ollut puhetta mieluumminkin sarjaotteluiden määrän laskemisesta nykyisestä 40:stä. Matkustaminen Japanin systeemillä vähänee huomattavasti, täälläkään välimatkat eivät ole ihan lyhyitä, itse asiassa taitavat olla vielä pidempiä kuin Suomessa. Sendai muuten voitti sunnuntain ottelunsa kahdeksalla pisteellä. En olisi lauantain perusteella uskonut. Siitä kunniamaininta joukkueen kolmekymppisellä valmentajalle.

Niin, se asukaslukuun suhteutettu kotihalli, miten se nyt menikään? Kotikunnassa asuu piakkoin 20 000 ihmistä. Sendaissa 50-kertainen määrä. Koska kotisalimme katsomoon mahtuisi 600 ihmistä, niin täällä pitäisi olla 30 000 ihmistä vetävä mega-areena. Meillä on siis näin laskettuna aivan valtava kotisali. Ai miten niin mahtuisi? Sendain ottelussa oli noin 3 000 katsojaa. Katsojamääriä ei taida olla järkeä suhteuttaa Japanin Basket Leaguen ja Suomen Koripalloliiton läntisen alueen nelosdivarin kesken. Ei tässä hallikoon laskelmassakaan liikaa järkeä ole.

Liikennevälineet - polkupyörä

Pyöräily on selkeästi kätevin tapa paikasta toiseen pääsemiseksi kaupunkialueella. Vaikka Sendai ei ihan Kööpenhamina ole, niin pyöräilijöille on varattu pääväyliltä omat kaistansa selkein merkinnöin. Pyöräilijöitä on todella paljon, kuten on kyllä kävelijöitä ja autoilijoitakin.

Jo ensimmäisenä iltana, kun kävimme pienellä iltakävelyllä uusilla kulmillamme, löysimme pienen pyöräkaupan ja -korjaamon, joka myy myös käytettyjä pyöriä. Näyteikkunassa, melkein oven vieressä komeili musta Hiate -merkkinen, Jopoa muistuttava yksilö. Harvoin olen mitään esinettä oikeasti halunnut (tai tarvinnutkaan), mutta silloin jotenkin tiesin, että "toi on mun pyörä". Siitä keskiviikkoillasta maltoin lauantaiaamuun, mutta sitten oli pakko lähteä ostoksille, ettei vaan kukaan opiskelijarenttu ehdi ensin.

Pari kierrosta pyörän ympäri, pari koeajokierrosta kadulla ja päätös entistä selvempi. Voisi kuvitella, että rahat tiskiin ja baanalle, mutta täälläpä ei mikään ole niin yksinkertaista kuin luulisi. Kuusikymmentä euroa maksavasta käytetystä pyörästä pitää täyttää asianmukaiset paperit, tietenkin japaniksi. Kuittiin asiakas kirjoittaa nimensä lisäksi osoitteensa ja puhelinnumeronsa. Meillä ei vielä omaa puhelinnumeroa ollut, joten käytimme asuntolan infopisteen numeroa. Ilmeisesti sillä ei ole niin väliä mikä numero, kunhan on numero. Lokasuojaan tarvitaan tarra, ettei pyörä vaan ole irtolainen, että sillä on omistaja ja koti, ja ettei sitä vaan parkkeerata väärillä pihoilla. Onneksi tiesimme, että saamme tarran yliopiston asuntolan puolesta. Ostopäätökseen meni kaksi minuuttia, koko toimitukseen melkein kaksikymmentä.

Siinä Peen rustatessa katakanoja ja kanjeja (japanilaisia kirjoitusmerkkejä) kuittiin, kiinnittyi huomioni seinällä olevaan lappuseen, joka ei jotenkin sovi tämän ylikohteliaalta vaikuttavan kansan liikehuoneistoon. "People not speaking japanese is entering refusal" yrittää ilmeisesti ilmaista, ettei mun kanssa olisi tehty kauppaa, vaikka jenejä olisi ollut millainen nippu taskussa. Onneksi oli Pee mukana, ilman japaninkielen osaamista täällä ei voi ostaa kuin banaaneja, ja niitäkin epäkohteliaasti.

pyörä, omistaja ja kauppa, kaikki hyvin rekisteröityjä

Vähän kiiturini speksejä - jotka kuvasta eivät ehkä näy kaikille.
- kuusi vaihdetta eteen, yksi taakse
- musta, kiiltävä, lähes virheetön ja lähes pianolakattu maalipinta
- ostoskori etuhaarukassa, johon mahtuu perusannos peruselintarvikkeita
- keskellä runkoa pikalukko, jonka avaamalla pyörä taittuu kahtia, esimerkiksi kuljetusta varten
- satula on kuvassa vähän yli maksimikorkeuden, mutta jalkojen on hyvä ehtiä maahan nopeasti.

Voi että kun pääsis Hiatella viivalle kotimaan nuorison Jopojen kanssa. Kyllä jäisivät lohdutuspalkinnoille. Muistelen, että Jopoissa ei taida sentään vaihteita olla?

Pienen hehkutuksen vastapainoksi hieman toisenlaisia totuuksia. Vaikka isoimmilla kaduilla polkupyörien ja kävelijöiden kaistat on hyvin selkeästi merkitty, niin aina joku haluaa kävellä pyöräilijöiden puolella. Tämä ei johdu ruuhkaisista kävelyteistä, sillä vaikka tilaakin olisi, niin aina joku haluaa kävellä pyöräilijöiden puolella. Eikä vahingossakaan väistä, tosin se ei kannattaisikaan, sillä silloin tulisi todennäköisemmin osuma, kun kumpikin väistäisi. Tästä johtuen pyöräilijöiden täytyy välillä pyöräillä missä sattuu, mutta kummasti puolin ja toisin väistellään, siis pyöräilijöiden kesken, yhtään osumaa en ole vielä nähnyt. Vasemmanpuoleinen liikenne? Juu ei mitään merkitystä, kummalta puolelta väistellään, kohdataan tai ohitellaan. Tai sitten paikalliset näkee jo kaukaa, että nyt sieltä tulee joku vaalea länkkäri (eli länsimaalainen), parempi siirtyä oikealle.

Toinen kummastus on pyöräilykypärien totaalinen puuttuminen, myöskään niitä en ole vielä yhtään nähnyt. Osa pyöräilijöistä polkee isoillakin kaduilla autojen joukossa. Kaduilla, joilla ei ole varsinaista kävely- eikä pyörätietä, on melko ahdasta sompailla autojen joukossa. Lisäksi valotolpat ovat tien reunalla siten, että talon seinien tai pihamuurien ja tolpan välistä mahtuu kävellen, muttei pyöräillen eli tolppia pitää koko ajan väistää autokaistan puolelle. Tällaisia katuja on kuitenkin suurin osa kaupungin kaduista. Sillä, kummalla puolella katua pyöräillään tai kävellään, ei tunnu olevan merkitystä, enemmän tosin käytetään vasenta puolta sekä kävelyyn että pyöräilyyn.

Lisäksi pyöriä ei sitten saa parkkeerata keskikaupungilla mihinkään. Hienoa, varsinkin kun pyöräilijöitä ja pyöriä on tuhansia. Kieltomerkkejä on ihan joka paikassa, mutta silti niiden ympärillä on pyöriä niin, etteivät merkit edes kunnolla näy. Jos parkkeeraa väärin, tulee setä virallisessa asussaan ja lätkäisee ohjaustangon keskelle varoitustarran, jossa on päivämäärä ja ilmeisen hyvä liima. Paljon näkee pyöriä, joiden ohjaustanko on valkoisenaan revittyjen tarrojen jäämiä. Vältimme täpärästi tarroituksen, kun ehdimme kahvilasta ulos ennen kuin tarroittaja iski. Ilmeisesti varoituksen jälkeen jonkin ajan kuluttua pyörä vietäisiin jonnekin, josta sen saa kalliilla lunastaa takaisin. Paikalliset selvästikin tietävät, mikä on systeemin voima, koska pyöriä kuitenkin parkkeerataan joka puolelle. Tarroittajia on myös liikkeellä vain tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Tietenkin on myös maksullisia parkkihalleja pelkästään pyörille ja skoottereille, mutta nekin tuntuvat olevan melko täynnä.

Olen saanut vaikutelman, että japanilaisille säännöt ovat lähes pyhiä, ja niitä myös noudatetaan. Nämä liikennekulttuurin asiat ovat siihen nähden aika outoja ilmiöitä. Sääntöjä on toki paljon - riippumatta elämänalueesta - ja voikin pohtia, ovatko kaikki ihan järkeviä ja miksi on nähty parhaaksi kaikkea niin kovin säätään ja määrätä. Mielestäni aina ei ole edes kyse turvallisuudesta, eikä ainakaan luottamuksesta kansan omaan järkeen.

Pakko myös myöntää, että mun pyörällä ajaminen ei ole ihan hienoimpia mankelointikokemuksia. Ryhti ei varmasti parane. Reiden ja säären kulma (eli polven asento) ei ole kovin suora polkaisuvaiheessa. Ihan suussa polvet eivät käy lepovaiheessa, mutta korkealla kumminkin. Voima polkaisuun pitää ottaa ainakin osaksi jostain muusta lihasryhmästä kuin omassa tallissa lepäävällä pyörällä ajettaessa. Pyörä ei silti ole mulle mitenkään väärä, kaikki pyöräilevät täällä polvennostojuoksunomaisesti, riippumatta pyörämallista. Ainakin pysyvät vauhdit aisoissa, kun kovaa ei vaan millään pääse. Kaikesta huolimatta, kun oli muutaman päivän kävellyt paikasta toiseen, oli aivan mahtava fiilis päästä pyörällä vähän ripeämmin, reviiri laajeni kertahumauksella. Varsinkin kun löydettiin Peellekin oma pyörä. Se ei ole ihan niin kuvauksellinen (siis se pyörä), joten siihen ei ole vielä kameran muistikortin tilaa tuhlattu.

Tänään ajattelimme pyöräillä vähän kauemmas, tarjolla kun on tapahtuma, jota ei Suomessa ehkä vähään aikaan nähdä. Xebio Areenalla pelataan FIBAn 3 vs 3 -koripallon maailmankiertueen finaali. Samalla käymme tutkimassa, jos viereisestä isommasta urheiluliikkeestä kuitenkin löytyisi meille pyöräilykypärät.

Kirjoitukset vaan pitenee, muokkasin aikaisempaa kirjoitustani siitä, että tulen jatkossa kirjoittamaan lyhyemmin. Ei vaan onnistu, sori.

Perustarpeet - Ravinnonhankinta 1

No niin, aletaan päästä asiaan eli ruokaan. Otsikon tarkoitus on kertoa, että tästä on suunnitteilla bloggaussarja. Mitä kaikkea laskemme perustarpeisiimme? Sitä voit rauhassa jännittää.

Aamupala

Leipä on valkoista pullamössöä. Miksi vain toisessa on juusto? No kun se on älyttömän hintaista. Suklaamuroja ja ihan oikeaa maitoa, joka on hieman rasvaisenmakuista rasvattomaan tottuneelle. Appelsiinimehu on appelsiinimehua ja kahvi pressopannulla ihan ok aamukahvia. Joku oppilaista antoi kevätjuhlapäivänä kortin, jossa toivotettiin "Hyvää matkaa Japaniin ja toivottavasti löydät uusia kahvikuppeja". Tuollaisen hienon ope löysi, tietty sadanjenin kaupasta eli hintaan 75 senttiä.

Lounas

Hieman erikoista on, että ruokakaupasta ei tahdo saada ruokatarpeita sen edullisemmin kuin ravintolasta kunnon annoksen. Ruoka kaupassa on Suomen hinnoissa, ehkä jopa hieman kalliimpaa. Ulkonasyöminen - kun vähän katsoo mihin astuu sisään - sen sijaan on huomattavasti edullisempaa.

Kaiten- eli hihna-sushi-ravintolan vaihtoehtoja

Esimerkkilounas on ensimmäiseltä kokonaiselta päivältä Sendaissa, ja jetlag taitaa vielä näkyä naamalla (tai sitten mä vaan näytän tuolta). Paidan mukaan on vielä aamupäiväkin. Homma toimii niin, että minusta vasemmalla näkyvällä hihnalla pyörii sushiannoksia pienillä lautasilla, ja niistä voi sitten ottaa omansa mieltymyksensä mukaan tai kuten tässä tapauksessa - arvaamalla. Vaihtoehtoisesti voi tilata listalta haluamansa. Lautaset ovat erivärisiä sen vuoksi, että annokset ovat erihintaisia. Kun on lopettanut, niin tarjoilija laskee lautaset ja maksu suoritetaan kassalle. Soijat, inkivääri ja vihreä tee kuuluvat hintaan. Kahdestaan syötiin seitsemän lautasellista, kussakin lautasessa on kaksi samanlaista sushia. Hintaa kertyi 1154 yeniä (8,55€), siis yhteensä kahdelta.

Välipalat

Kaupat ovat täynnä erilaista välipureksittavaa, joten niistä tehnen kokonaan oman bloggauksen.

Päivällinen

Esimerkkipäivällinen on samalta päivältä kuin lounaskin. Varsinkin ostoskadut ovat täynnä sisäänheittäjiä, vaikka itse ravintola voi olla vähän kulman takanakin. Usein ravintoloita on monta kerrosta päällekkäin eli ravintolakerrostaloja. Meidät saatiin houkuteltua tapehoudai-paikkaan, joka oli tosiaan jonkun matkaa kulman takana, mutta jossa saa vetää tietyn ajan napaansa vaikka enemmän kuin jaksaa. Myös nomihoudai-vaihtoehtoa tarjotaan, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu. Valitsimme shabu-shabun.

Pöytään tuodaan siirrettävä kaasuliesi, jonka kiehuvaan liemeen itse kipataan lihaa ja vihanneksia. Raaka-aineet kypsenevät nopeasti ja sen jälkeen ne kipataan kastikekulhon kautta kitaan. Makoisaa ja hauskaa puuhaa!

Syömätikkujen käsittelyä on tullut harrastettua harvakseltaan, mutta sen oppii yllättävän nopeasti. Tikkujen kanssa syödessä riitti sitä puuhaa koko 90 minuutiksi. Tarjoilijan lasku kertoi meille riennon maksaneen 3000 yeniä (22,50€) per kita. Kuten ehkä arvasitkin, meillä oli myös nomihoudai-vaihtoehto.

Iltapala

 

Edellä kuvaillun päivällisen jälkeen ei iltapala maistu, mutta kevyemmän päivällisen jälkeen voi joskus joutua jotain pientä särpimään. Kaupasta löytyy järkihintaan valmiita annoksia. Kuten alussa totesin, niitä ei vaan kannata useinkaan itse yrittää värkätä. Keppo salaattia ja muutama sushirulla ei vie yöunia, mutta maistuu ainakin toistaiseksi ihan hyvältä.

Tai jos koti-ikävä pääsee yllättämään, niin aina voi käydä IKEAssa lihapullilla. Maistuivat jopa paremmilta kuin Raision paikallisessa. Ranuja ei saanut kylkeen, mutta muussi oli sekin hyvää. Hinnatkin on taidettu sopia Raision kanssa.

Pitäähän tämä kaikki kuluttaakin. Koe uudelleen päivän yhteislenkkimme,

Koizumi - mutta ei se vanha pääministeri

Kyllä miehellä pitää grilli olla. Vaikka vaan ihan pienikin. Ja vaikka se oikeasti olisi leivänpaahdin.

Jo heti toisena päivänä Peen piti mennä opistolleen tervehtimään ohjaavaa proffaansa sekä meitä hakuprosesseissa paljon auttanutta toimistotätiä. Minut siis jätettiin ihan yksin keskikaupungille tutkimaan, mitä Sendailla on tarjottavana yenien hukkaamismielessä. Mielestäni aika vastuutonta ja hullunrohkeaakin, lukeehan viisumissanikin kategorian kohdalla "dependent" eli käännettynä "riippuvainen, elätti, riippuva". Olen siis jotakuinkin Peen holhouksen alla, myös laillisesti. Jonkinlaisen holhouksen allahan varmaan kaikki parisuhteessa elävät ja varsinkin avioliittoon askeltaneet karvanaamat ovat, mutta täällä olen ihan viranomaistodistuksella elättinä.

Sendain keskusaseman infopisteeltä hain itselleni bussikartat ja neuvot, millä bussilla pääsee kotikulmille. Siellä sentään osattiin palvella kohtuullisella englannilla, joten ymmärsimme jotakuinkin toisiamme. Loft-nimisessä tavaratalossa epäonnistuneen tyynynhankintareissun jälkeen ajauduin Labi-tekniikkatavarataloon. Se ei ole ihan pieni, viisi kerrosta, joista yksi vastaa noin puolta Raision Itäniityntien Gigantin Megastoresta. Labista saa siis kaikkea sähköllä toimivaa, ihan kaikkea ja vähän muutakin.

Suunnitelmana oli hankkia ainakin veden- ja kahvinkeitin sekä leivänpaahdin. Tutkinkin vaihtoehtoja pitkään ja tasaiseen, otin kuvia myöhempiä neuvotteluja varten ja sain hukattua mukavasti puolitoista tuntia kolmesta käytettävänä olevasta. Eniten käytin aikaa leivänpaahtimien hyllyvälissä. Meikäläiset leivänpaahtimet olivat arvossaan (alkaen 5000y), joten huomioni kiiinnittyi Koizumiin. Se on aito kiinantuonti ja siten edullinen vaihtoehto. Täkäläiset leivänpaahtimet näyttävät siis tällaisilta.

Viikonlopun jälkeen maanantaina satoi, koska taifuunin rippeet pyyhkäisivät Sendain yli. Kävimme yhdessä tuumin kodinkoneostoksille, koska pitäähän näin isoissa hankinnoissa olla koko perhe mukana. Veden- ja kahvinkeitto-ongelmat oli jo menneellä viikolla ratkaistu Sendain IKEAssa kaasulieden kestävillä kattiloilla ja pressopannulla. Leivänpaahtimia IKEA ei vielä myy, joten Labiin. 

Tiedämme, että puolen vuoden päästä ongelmana on päästä eroon kaikesta tavarasta, jota nyt hankimme. Ihan kovin montaa härveliä ei sisälläni asuva pieni vihreä mies kestä heittää roskiin. Ensimmäisessä kuvassa oleva karvalakkimalli maksoi tarjouksessa 2670 yeniä veroineen eli vajaat kakskymppiä euroina ilmaistuna. Huomiomme kiinnittyi kuitenkin mallin isoveljeen, joka on tehoiltaan vastaava, mutta syvempi malli, johon mahtuu pakkauslaatikon mukaan 25 cm halkaisijaltaan oleva pizza "OK". Se oli sitten pakko saada, vaikka maksoi yli kolmetonnia. Lähtöhinta oli yli viisitonnia, eli ostin, kun halvalla sain. 

Kiinnostuitko? Taidan laittaa tämän aikanaan nettihuutokauppaan kovaan hintaan. Vastaanottaja maksaa tietty postimaksut, mutta saa kaupanpäälle adapterin, jolla laitteeseen saa virtaa suomalaisesta verkkovirtapistokkeesta. Toivottavasti järjestelmällä on valmiiksi mietittynä jokin järkevä ratkaisu sille, mihin kaikki täällä vain hetken oleilevat opiskelijat tavaransa kierrättävät.

Kassalla neidillä oli hauskaa, kun hän huomasi, että meillä oli hauskaa. Pakkauspahvilaatikkoa ei pakattukaan muovipussiin, vaan pakkausremmeistä napsaistiin yksi poikki ja kahden muun väliin viritettiin muoviset kantokahvat. Jotenkin veikeä ja samalla toimiva ratkaisu. Paketin päälle viritettiin vielä muovi, jossa kantokahvan reiät olivat valmiina. En tiedä, olisiko muovia tullut, ellei olisi ollut sadepäivä. Ensin ajattelin, että tuohan on hyvä, ei tarvita muovipussia. Mutta pian tajusin, että taitaa kulua enemmän öljyä noiden kovamuovisten kahvojen valmistamiseen kuin muovipussin. Lisäksi kahvoissa on pehmennyksenä pari kierrosta kuplamuovia.

Koizumin ensimmäinen koitos olikin seuraavana aamuna varsin kunniakas. Se sai paahtaa viimeiset ruispalamme, jotka riittivät siis kuudeksi aamuksi. Laitteessa on uunin katossa ja pohjassa loisteputken näköiset vastukset, jotka hohkaavat hetken punaisina. Ihan aitoa paahtoleipää sillä saa ja pitäisi pystyä vähän muutakin lämmittämään, koska siinä on ritilän lisäksi pieni "uunipelti".

Melko paljon sitä pystyy näköjään kirjoittamaan leivänpaahtimen hankinnasta. Ei mulla vielä ole tylsää ollut, jos joku tästä sellaista päättelee. Kuulin, että blogiani käytetään kotimaassa päin maailmaa iltasatuna, joten eiköhän tämä jo lukijalta jää lukematta.

Ai niin, otsikko. Minulle saatettiin tiedoksi, että Junichiro Koizumi -niminen herra on ollut Japanissa menestyksekkäästi 2000-luvun alussa pääministerinä. Menestyksekkäästi ainakin sillä perusteella, että keikkui virassaan kokonaiset viisi vuotta. Japanissahan pääministeriä on vaihdettu viime vuosina kuin kertakäyttöpartateriä. Tällä kirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään yhtymäkohtia herra Koizumin kanssa. Myöskään eläimiä ei vahingoitettu tätä bloggausta kirjoitettaessa.