Watashi mo sensei desu

Viikko sitten kuvabloggailin Peen ensimmäistä koulupäivää, kun itse jäin kämpälle lepäilemään. Tällä viikolla kävi toisinpäin, kun suuntasin sata metriä toiseen suuntaan kielikurssille. Pee ei tosin täällä kauheasti ole ehtinyt lepäilemään. Tähän bloggaukseen ei vielä ole kuvia saatavilla.

Rekisteröitymislomakkeen - joka tietenkin täytetään aina ensin ihan joka paikassa - täyttäminen vaati jo kohtalaisia ponnistuksia. Etu- ja sukunimi sujuu katakana-kirjoituksella kohtuu hyvin, mutta toisen nimen Ju-tavua en ollut ennen kirjoittanut. Tietenkään ei riitä oma nimi pelkästään länsimaisilla kirjaimilla ja tietenkin tarvitaan koko nimi. En osannut vielä ilmaista itseäni japaniksi kertoakseni, että meikäläisen nimisiä ei pitäisi maailmassa olla kahta, vaikka tuskin sekään olisi auttanut. Onneksi apuopeja oli paljon ja sain pientä hjelppiä.

Noin kymmenen kurssille ilmoittautujaa jaettiin aluksi A- ja B-ryhmiin. Hetken minua yritettiin laittaan "edistyneempien" B-ryhmään, kun tavasin yhdelle opettajalle katakanoilla kirjoitetun lauseen oppikirjan hankkimisesta konbinista. Melko helposti järjestäjille meni kuitenkin perille, että olen varmasti 'absolutely very beginner', ihan Lontoon valtakielellä.

Paras A-ryhmämme koostuu nyt kuudesta "opiskelijasta", joista yhdellä toisella ei ollut minkäänlaista huivia tai huppua päässään. On itse asiassa ihan virkistävää olla itse välillä se eksoottinen tapaus ja nyt en tarkoita hiustenväriä tai hiippakuntaa. Kaksi osallistujaa on Egyptistä ja kolme muuta Bangladeshista, Malesiasta ja Marokosta.

Etunimet kirjoitettiin tietenkin katakanoilla tussaten taitetulle kartongille, jotta ope ja muut tietävät, kuka kukin on. Tämä on siis erittäin maailmanlaajuinen tapa. Kaksi eri opea kävi ehdottamassa etunimeni perään pitkää viivaa, joka pidentää edellisen tavun. Kumpikaan ei uskonut ensimmäisellä kerralla, että en ole Tomii. Kotiopettajani Pee tiesi kertoa, että Tomi on Japanissa (myös) tytön nimi (linkki), joten se selittää paljon. Identiteettini kestää tietoisuuden tyttömäisyydestäni, ei se noin vähällä kriiseile. Siis se identeetti, tyttömäisyyden uhallakin aion pysyä Tomina, joka ei sentään ole kenenkään nimi. Oman nimensä etymologiaan voi ken (pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna) tahtoo tutustua tarkemmin osoitteessa http://www.behindthename.com .

Opetuksen vauhti oli hitaasti sanoen ri(tauko)-pe(tauko)-ää, mitään pehmeää laskua lukukauteen ei täällä ilmeisesti tunneta. Opettelimme tervehtimään ja esittelemään itsemme, kyllä on/ei ole -ilmaisun, kertomaan mistäpäin maailmaa olemme, mikä on kotikaupunkimme, lukusanoja, tunneilla tarpeellisia ilmaisuja ('Yukkuri onegaishimasu' - hitaammin kiitos, 'Mo ichido' - vielä kerran, 'Wakarimasen' - en ymmärrä) ja mikä on ammattimme. Kun opettajamme oli kertonut olevansa kotirouva 'shufu' ja viisi "luokkakaveriani" - odottakaahan vaan luokkakuvaa - olevansa myös kotirouvia, niin minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Harvoista osaamistani japaninkielen sanoista sentään 'sensei' oli tuttu ja siitä lauseesta sainkin sitten tämän bloggauksen otsikon. Olen myös opettaja. Huomatkaa, että viimeistä u-kirjainta ei tuossa äännetä.

Opettaja-korttia ei olisi ehkä kannattanut vielä vetää, koska hetken päästä jouduin asiaa selittämään. Olen siis opettajana Suomessa, en täällä, enkä varsinkaan mikään vieraileva luennoitsija. Pienen luennon voisin pitääkin - englanniksi tietenkin - sillä vaikka ensimmäinen vieras kieleni on pahasti ruosteessa, niin kuulijakunta ymmärtäisi varmaan suomestakin saman verran. No joo, tämä on hieman liioiteltua, mutta tuntuu, että opettajiemme englanninkielentaito on tasolla, joka vastaa suomalaisen kolmasluokkalaisen joulutodistuksen arviointia englanninkielestä "Osaa kohtalaisesti joitakin sanoja".

Vaihtoehdot olivat vähissä oikeastaan koko ajan. Ainakaan nukahtamaan ei noilla tunneilla erehdy, kun koko ajan kysytään jotain tai pitää ainakin toistaa opetettu omalle kohdalleen soveltaen. Puolentoista tunnin setti kesti tasan puolitoista tuntia. Tunnit ovat tiistai- ja torstaiaamupäivisin ja kurssi kestää maaliskuun puoleenväliin, juuri siihen saakka, kun meidän pitäisi vaihtaa asuinpaikkaa. Neljän ja puolen kuukauden "chillailun" jälkeen pää särki tuntien jälkeen enemmän kuin kohtalaisesti, ilmeisesti se on päässyt tämän ajan aika helpolla. Nyt ei sitten muuta kuin kauppaan ostamaan vihko, jonka kannessa on joku öttiäinen. Niitä vaihtoehtoja täältä löytyy, Hämähäkkimies ei taida olla "in". Tietty tarvitsen myös koulurepun ja penaalin ja niille täytettä. Oppikirjat Pee kävi jo mulle ostamassa, aika paksuja ovat, en uskaltanut katsoa viimeisen sivun sivunumeroa. Punakynää en taida nyt tarvita.